30x syypää mun hymyyn
Pikkulinnut lauloivat, että marraskuu on tällä hetkellä jossain päin maailmaa pimeimmillään ja sateisimmillaan. Harmauden murtamiseksi koen tarpeelliseksi kertoa muutaman mukavan jutun, jotka minua ovat tällä mantereella ollessa naurattaneet. Tai jos nyt ei ihan siinä hetkessä naurattanut, niin ainakin näin jälkikäteen hihityttää. Ja jos ei muita hihitytä, niin itkeminenkin on ihan okei.
Pissa- ja kakkajututhan tunnetusti naurattavat aina, joten niillä on turvallista aloittaa. Kerroinkin jo aiemmin siitä, kuinka kakkavaippoja joutuu tietysti hätätilanteissa vaihtamaan milloin missäkin, joskus auton takakontissa parkkipaikalla muiden lasten tarkkaillessa vieressä eväiden kanssa. Onnekseni ainoastaan kerran on käynyt se sellainen klassikkotilanne, että vaippaa vaihtaessa lapsonen juuri pissaa kaaressa päälleni ja vielä nauraa käkättää teolleen. Muistan, että se oli maanantai. Siinä onnettomuudessa onni oli se, että minulla oli suu kiinni.
Meillä on autossa sellainen lasten mukanakannettava vessasysteemi, johon saa viriteltyä muovipussin vessanpöntöksi, jos hätä iskee keskellä baanaa. Se on aina vähän koominen tilanne, kun ollaan parkissa tienlaidassa ja yksi lapsi istuu auton lattialla asioillaan muiden yleensä laulaessa omilla penkeillään. Itse toivon lähinnä, ettei muovipussissa olisi tällä kertaa reikää. Ehjänäkin se haiseva muovipussi on aika epämiellyttävä matkakumppani seuraavalle roskikselle asti, mutta ainakaan niitä tarpeita ei tarvinut pestä kenenkään housuista.
Josta sainkin loistavan aasinsillan viimeisimpään episodiin. Istuin keittiön lattialla ja kolmevuotias tuli luokseni sanomaan, että hänellä on pissahätä. Sen sijaan, että olisi juossut vessaan, hän istahti syliini. Olin jotakuinkin puolessavälissä lausetta "et muuten sitten pissi mun syliin", kun tunsin jonkun lämpimän valuvan jalkojani pitkin... Silloin kirjaimellisesti nauroin pissat housussa, ja pahinta oli se, ettei edes ollut omat pissat. Se oli perjantai, ja olin kyllä viikonloppuni ansainnut.
Joskus keväällä perheen viisivuotias kysyi minulta jotain älyvapaata (tarinan kannalta epäolennaista), johon vastasin jotain yhtä älyvapaata, joka sai viisivuotiaan tuijottamaan monttu auki: "Vau, mistä sä tiesit ton?". Vastasin tietysti polleana, että hei, minä tiedän ihan kaiken. Hän jäi pohtimaan asiaa, mutta ei kommentoinut kummempia. Tästä meni ainakin pari kuukautta, kunnes hän eräänä päivänä taas kysyi jotain, johon en sitten tiennytkään vastausta. "Miten niin et tiedä, sinähän silloin sanoit, että tiedät kaiken". Oli ensinnäkin hämmästyttävää, miten hän ylipäätään muisti asian, ja toisekseen kummallista, ettei ollut aiemmin ottanut tietotaitoani puheeksi. Tuskimpa olin tuossakaan välissä ihan jokaiseen kysymykseen osannut vastata. Näin hänelle kuitenkin selvisi, että au pairitkin ovat vain ihmisiä.
Ehkä tästä ja muista asioista suivaantuneena viisivuotias sitten kerran totesi, että hän ei yhtään pidä au paireista, koska he ovat ilkeitä. Poika varmaan toivoi saavansa minut ongelmiin tällä kommentilla, mutta joutui pettymään äitinsä vastatessa: "Loistavaa, Martta hoitaa siis työnsä kunnolla". Mutta kohtapa hän saa sitten tietää, ovatko kaikki au pairit oikeasti ilkeitä, kun minä lähden ja tilalle tulee uusi. Kolmevuotias muuten sanoi lähtevänsä mukanani Suomeen, mutta muutti kuitenkin myöhemmin mielensä: "Martta, muutetaan Ruotsiin". Kysyin, että otetaanko isi ja äiti mukaan. Vastaus oli, että "ei, en usko että he viihtyisivät siellä".
Niin, se uusi au pair. Minähän täällä blogissakin huutelin kovaan ääneen, että sellaiselle olisi tarvetta. Se työpaikkailmoitus ylsi blogini luetuimpien postausten joukkoon, mutta siitä huolimatta ei tullut yhtään yhteydenottoa Suomesta. Sanompa vaan, te siskot suomalaiset, että jos ikinä kuulen kenenkään valittavan, ettei ole töitä, niin ei paljon sympatiapisteitä heru. Oli kirjaimellisesti tarjolla paikka auringossa, mutta ei kelvannut. Tietysti tästä voisi ottaa pohdintaan sen, että minkälaisen kuvan blogini on antanut au pairiudesta, tai sen, kuinka paljon tuohon ikähaarukkaan sopivia naislukijoita blogillani on (näin nopeasti osaisin nimetä ehkä kolme). Joka tapauksessa, haku on päättynyt ja virkaan valikoitui pätevän oloinen Brasilian kansalainen, joka saapuu koulutettavakseni tammikuun alussa.
Sekin lienee tullut jutuistani jo ilmi, että numerot ovat iso juttu tässä perheessä, varsinkin viisivuotiaalle. Joskus alkuaikoinani esittelin sitten pojalle kielitaitojani, että kuinka monella kielellä osaan laskea ja kuinka pitkälle. Ranskan kurssista oli jo vierähtänyt jokunen vuosi, joten jäin jumiin yhdeksän jälkeen, mutta eipä hätiä, viisivuotiaan suusta lipsahti kymmenen kuin apteekin hyllyltä. Kysyessäni, että mistä sinä tuon opit, vastaus kuului: "No ipadilta tietysti!". Eli kaipa sieltä voi järkeviäkin videoita katsella.
Laskeminen eri kielillä on tuon jälkeenkin ollut yhteistä huviamme. Poika on oppinut, että minut saa takuuvarmasti nauramaan, kun alkaa laskemaan suomeksi, ja nykyään kolmivuotiaaltakin tulee jo sujuvasti: "uksi, kaksi, komme, nejä, viisi...". Vastaavasti lapset ovat opettaneet minulle numeroita Aasian maiden eri kielillä, ja lasten nauraessa räkäisesti niitä luetellessani tiedän korean ja japanin menneen taas sekaisin. Sitten kun ollaan käyty kaikki osaamamme kielet läpi, niin googlaillaan uusia ja hekotellaan yhdessä, kuinka hassuilta ne kuulostavat. Eihän siinä kukaan mitään opi, mutta ompahan hauskaa.
Kielitaitoa kartutetaan myös opiskelemalla espanjaa yhdessä. Tai no, sekin alkoi tietysti numeroista, kun viisivuotias opetti minulle keväällä numerot 0-100 jotakuinkin ensikättelyllä. Sen jälkeen sanavarastomme on hieman laajentunut, mutta suhtaudun kyllä varauksella lapsen opetuksiin. Hän heittää pokerinaamalla sanoja ihan lonkalta, jos kysyn vaikka, että mikä on juusto espanjaksi. Alkuun menin tähän halpaan, mutta sitten hän jäi pari kertaa kiinni sanojen muistutettua liian paljon englantia, ja nykyään luotan ennemmin sanakirjaan. Toisaalta minäkin opetin hänelle tanskan alkeet perinteiseen tyyliin eli puhumalla ruotsia kuuma peruna suussa, joten kai tämä sitten meni tasan.
Olenkin jo maininnut, kuinka minua on usein lasten kanssa liikkuessani luultu heidän äidiksi. Se on tietysti ihan ymmärrettävää, tavallaan, jos ei ota huomioon esim. huomattavaa eroa ulkonäössämme. Halloweenina lapsilla oli koulussa syysfestivaalit ja minä olin kolmevuotiaan kanssa siellä aamupäivää viettämässä. Olimme syömässä eväitä, tyttö istui sylissäni, ja vieressäni istui hänen vaaleahiuksinen luokkakaverinsa. Joku nainen tuli minulle sanomaan, että: "Oi kuinka sinulla on kaunis tytär", viitaten hiusvärin myötä tähän vieressäni istuneeseen lapseen. Jäinpä vaan miettimään, että mistä tuo nainen sitten kuvitteli sen mustahiuksisen aasialaistytön tupsahtaneen syliini, adoptoinko sen Kiinasta samaan aikaan, kun sain biologisen lapsen. Joo tiedän, uusioperheet ja sitä rataa, mutta silti.
Halloweenina oli kyllä naurussa pidättelemistä myös ihan jo lasten halloweenasujenkin takia, varsinkin yksivuotiaan. Hän oli kana. Pienen pieni kananen. Tietysti tuon ikäisellä on ihan sama mikä asu on päällä, jokatapauksessa kommentti on "oumaigaad miten söpö!", mutta jotenkin hän osasi pukea kana-asunsa oikealla asenteella. Kun mentiin ovelta ovelle ehdottelemaan karkkeja vai kepposia, niin hänellä oli vielä pieni pääsiäismunan muotoinen kori mukana, joten karkkisaalis oli taattu. Lapsiraukka olisi saanut vatsan kipeäksi kaikista niistä suklaista, joten ystävällisesti autoin häntä niiden hävittämisessä.
Loppuun kerron vielä lentokentän tietoiskuista oppimiani hauskoja faktoja El Pasosta. Ja lähde on tosiaan se lentokentän seinä, joten jos tämä ei ole absoluuttinen totuus, niin älkööt minua pahoin rankaisko. Tämä ensimmäinen ei ehkä hirveästi naurata, mutta El Pasossa on yli 300 aurinkoista päivää vuodessa. Auringosta nautitaan bootsit jalassa, koska El Paso on maailman bootsipääkaupunki. Täällä on myös tehty ensimmäinen margarita, mutta silti voin rehellisesti sanoa, etten ole juonut täällä yhtään sellaista. Tarkistin tämän faktan (siis juoman alkuperän, en omaa juomahistoriaani) lähteistä luotettavimmasta eli Wikipediasta. Se sanoi alkuperäksi Meksikon, mutta minä uskon tässä asiassa ennemmin lentokentän seinää. El Paso on myös Teksasin ainoa kaupunki, joka on aikavyöhykkeeltään vuoriston normaaliajassa (UTC-7), kun taas muu Teksas on keskisellä aikavyöhykkeellä (UTC-6). Tässä nyt ei varsinkaan ollut mitään hauskaa, mutta olisi hauskaa, jos joku voittaisi tietovisassa miljoonan tällä nippelitiedolla. Voi sitten tarjota vaikka pullakahvit minulle.
Nokkelimmat matikkapäät jo laskivat, ettei tässä nyt ihan ehkä tullut kolmeakymmentä juttua, mutta kyllä minä vähintään 30 kertaa hymyilin, ehkä jopa naurahdin, tätä kirjoittaessani. Postaus oli tarkoitettu yleisesti kaamosmasennusta vähentämään, mutta erityisesti se on omistettu yhdelle syypäälle mun hymyyn, eli lauantaina 30 vuotta täyttävälle ainutlaatuiselle kälylleni. Paula, in Finland we have this thing called loppukevennys, and this one´s for you.
Sori kun laitoin kuvan näin lupaa kysymättä, mutta ei sitä täällä blogissa onneksi näe kuin puoli Suomea ja jokunen jenkki. Kuva on kyllä vähän vanha ja tärähtänytkin, mutta ei kuitenkaan niin vanha ja tärähtänyt kuin sinä. Vitsivitsi. Capische?
Kuvahan on otettu siellä, missä tytöt ei soita kitaraa, vaan nauttivat paikallisista antimista, eli siis Pariisissa mäkkärissä. Silloin, kun sinä olit vielä pitkälti alle 25v, mutta minä jo kokenut venäjän puhuja. Aika lähellä sitä aikaa, kun meidät yritettiin päpättää ulos pelistä, koska "teidän tanssiliikkeet vie neljän ihmisen tilan". Siis muistathan, silloin, kun sinulla oli ne ihanan isot --- ööh helmet kaulassa. Oikeastaanhan iän lisäksi mikään ei ole tuosta muuttunut, ja jos ottaisi vaan nuo peruukit pois päästä, niin kuva voisi olla eiliseltä (tai vähintään syyskuulta). Koska, yllättävää kyllä, ovathan nuo sormuksetkin vielä tallella. Tai siis... On se minulla ihan varmasti jossain.
Harmi, etten nyt päässyt kakkukahveille, mutta toivon mukaan jollain meni kakkupala väärään kurkkuun tätä lukiessa. Onneksi kuitenkin ymmärsit ajoittaa ne viralliset juhlavastaanotot niin, että allekirjoittanutkin kerkeää paikalle. Muuten olisi saattanut tulla sanomista. Siis isäntäperheeltäni, kun olisin karannut Suomeen. Joka tapauksessa, hyvää syntymäpäivää! Ikähän on vain numero eikä siitä kannata stressiä ottaa, mutta kohta olet ihan oikeasti käpy. We laaav juu!
Rakkaudella,
Martta
 |
| Tällainen on marraskuu El Pasossa; vähäluminen ja vihreälehtinen |
Pissa- ja kakkajututhan tunnetusti naurattavat aina, joten niillä on turvallista aloittaa. Kerroinkin jo aiemmin siitä, kuinka kakkavaippoja joutuu tietysti hätätilanteissa vaihtamaan milloin missäkin, joskus auton takakontissa parkkipaikalla muiden lasten tarkkaillessa vieressä eväiden kanssa. Onnekseni ainoastaan kerran on käynyt se sellainen klassikkotilanne, että vaippaa vaihtaessa lapsonen juuri pissaa kaaressa päälleni ja vielä nauraa käkättää teolleen. Muistan, että se oli maanantai. Siinä onnettomuudessa onni oli se, että minulla oli suu kiinni.
Meillä on autossa sellainen lasten mukanakannettava vessasysteemi, johon saa viriteltyä muovipussin vessanpöntöksi, jos hätä iskee keskellä baanaa. Se on aina vähän koominen tilanne, kun ollaan parkissa tienlaidassa ja yksi lapsi istuu auton lattialla asioillaan muiden yleensä laulaessa omilla penkeillään. Itse toivon lähinnä, ettei muovipussissa olisi tällä kertaa reikää. Ehjänäkin se haiseva muovipussi on aika epämiellyttävä matkakumppani seuraavalle roskikselle asti, mutta ainakaan niitä tarpeita ei tarvinut pestä kenenkään housuista.
Josta sainkin loistavan aasinsillan viimeisimpään episodiin. Istuin keittiön lattialla ja kolmevuotias tuli luokseni sanomaan, että hänellä on pissahätä. Sen sijaan, että olisi juossut vessaan, hän istahti syliini. Olin jotakuinkin puolessavälissä lausetta "et muuten sitten pissi mun syliin", kun tunsin jonkun lämpimän valuvan jalkojani pitkin... Silloin kirjaimellisesti nauroin pissat housussa, ja pahinta oli se, ettei edes ollut omat pissat. Se oli perjantai, ja olin kyllä viikonloppuni ansainnut.
 |
| Meitsieteitsie lentokoneen melko naftissa vessassa ennen vaippabisneksiä jossain Arizonan yllä |
Joskus keväällä perheen viisivuotias kysyi minulta jotain älyvapaata (tarinan kannalta epäolennaista), johon vastasin jotain yhtä älyvapaata, joka sai viisivuotiaan tuijottamaan monttu auki: "Vau, mistä sä tiesit ton?". Vastasin tietysti polleana, että hei, minä tiedän ihan kaiken. Hän jäi pohtimaan asiaa, mutta ei kommentoinut kummempia. Tästä meni ainakin pari kuukautta, kunnes hän eräänä päivänä taas kysyi jotain, johon en sitten tiennytkään vastausta. "Miten niin et tiedä, sinähän silloin sanoit, että tiedät kaiken". Oli ensinnäkin hämmästyttävää, miten hän ylipäätään muisti asian, ja toisekseen kummallista, ettei ollut aiemmin ottanut tietotaitoani puheeksi. Tuskimpa olin tuossakaan välissä ihan jokaiseen kysymykseen osannut vastata. Näin hänelle kuitenkin selvisi, että au pairitkin ovat vain ihmisiä.
Ehkä tästä ja muista asioista suivaantuneena viisivuotias sitten kerran totesi, että hän ei yhtään pidä au paireista, koska he ovat ilkeitä. Poika varmaan toivoi saavansa minut ongelmiin tällä kommentilla, mutta joutui pettymään äitinsä vastatessa: "Loistavaa, Martta hoitaa siis työnsä kunnolla". Mutta kohtapa hän saa sitten tietää, ovatko kaikki au pairit oikeasti ilkeitä, kun minä lähden ja tilalle tulee uusi. Kolmevuotias muuten sanoi lähtevänsä mukanani Suomeen, mutta muutti kuitenkin myöhemmin mielensä: "Martta, muutetaan Ruotsiin". Kysyin, että otetaanko isi ja äiti mukaan. Vastaus oli, että "ei, en usko että he viihtyisivät siellä".
Niin, se uusi au pair. Minähän täällä blogissakin huutelin kovaan ääneen, että sellaiselle olisi tarvetta. Se työpaikkailmoitus ylsi blogini luetuimpien postausten joukkoon, mutta siitä huolimatta ei tullut yhtään yhteydenottoa Suomesta. Sanompa vaan, te siskot suomalaiset, että jos ikinä kuulen kenenkään valittavan, ettei ole töitä, niin ei paljon sympatiapisteitä heru. Oli kirjaimellisesti tarjolla paikka auringossa, mutta ei kelvannut. Tietysti tästä voisi ottaa pohdintaan sen, että minkälaisen kuvan blogini on antanut au pairiudesta, tai sen, kuinka paljon tuohon ikähaarukkaan sopivia naislukijoita blogillani on (näin nopeasti osaisin nimetä ehkä kolme). Joka tapauksessa, haku on päättynyt ja virkaan valikoitui pätevän oloinen Brasilian kansalainen, joka saapuu koulutettavakseni tammikuun alussa.
 |
| Olen odotellut niitä övereitä joulukoristeita, mutta juhlitaan nyt kiitospäivä kalkkunoineen ensin |
Sekin lienee tullut jutuistani jo ilmi, että numerot ovat iso juttu tässä perheessä, varsinkin viisivuotiaalle. Joskus alkuaikoinani esittelin sitten pojalle kielitaitojani, että kuinka monella kielellä osaan laskea ja kuinka pitkälle. Ranskan kurssista oli jo vierähtänyt jokunen vuosi, joten jäin jumiin yhdeksän jälkeen, mutta eipä hätiä, viisivuotiaan suusta lipsahti kymmenen kuin apteekin hyllyltä. Kysyessäni, että mistä sinä tuon opit, vastaus kuului: "No ipadilta tietysti!". Eli kaipa sieltä voi järkeviäkin videoita katsella.
Laskeminen eri kielillä on tuon jälkeenkin ollut yhteistä huviamme. Poika on oppinut, että minut saa takuuvarmasti nauramaan, kun alkaa laskemaan suomeksi, ja nykyään kolmivuotiaaltakin tulee jo sujuvasti: "uksi, kaksi, komme, nejä, viisi...". Vastaavasti lapset ovat opettaneet minulle numeroita Aasian maiden eri kielillä, ja lasten nauraessa räkäisesti niitä luetellessani tiedän korean ja japanin menneen taas sekaisin. Sitten kun ollaan käyty kaikki osaamamme kielet läpi, niin googlaillaan uusia ja hekotellaan yhdessä, kuinka hassuilta ne kuulostavat. Eihän siinä kukaan mitään opi, mutta ompahan hauskaa.
Kielitaitoa kartutetaan myös opiskelemalla espanjaa yhdessä. Tai no, sekin alkoi tietysti numeroista, kun viisivuotias opetti minulle keväällä numerot 0-100 jotakuinkin ensikättelyllä. Sen jälkeen sanavarastomme on hieman laajentunut, mutta suhtaudun kyllä varauksella lapsen opetuksiin. Hän heittää pokerinaamalla sanoja ihan lonkalta, jos kysyn vaikka, että mikä on juusto espanjaksi. Alkuun menin tähän halpaan, mutta sitten hän jäi pari kertaa kiinni sanojen muistutettua liian paljon englantia, ja nykyään luotan ennemmin sanakirjaan. Toisaalta minäkin opetin hänelle tanskan alkeet perinteiseen tyyliin eli puhumalla ruotsia kuuma peruna suussa, joten kai tämä sitten meni tasan.
 |
| Näin kiitospäivän kynnyksellä lapsilla piti koulussa kirjoittaa, mistä ovat kiitollisia. Tässä viisivuotiaan ajatelmat. Pitäähän sitä asiat tietysti laittaa tärkeysjärjestykseen- mitä sitä perheellä tai kodilla, kunhan on voita, pekonia ja juustoa... |
Olenkin jo maininnut, kuinka minua on usein lasten kanssa liikkuessani luultu heidän äidiksi. Se on tietysti ihan ymmärrettävää, tavallaan, jos ei ota huomioon esim. huomattavaa eroa ulkonäössämme. Halloweenina lapsilla oli koulussa syysfestivaalit ja minä olin kolmevuotiaan kanssa siellä aamupäivää viettämässä. Olimme syömässä eväitä, tyttö istui sylissäni, ja vieressäni istui hänen vaaleahiuksinen luokkakaverinsa. Joku nainen tuli minulle sanomaan, että: "Oi kuinka sinulla on kaunis tytär", viitaten hiusvärin myötä tähän vieressäni istuneeseen lapseen. Jäinpä vaan miettimään, että mistä tuo nainen sitten kuvitteli sen mustahiuksisen aasialaistytön tupsahtaneen syliini, adoptoinko sen Kiinasta samaan aikaan, kun sain biologisen lapsen. Joo tiedän, uusioperheet ja sitä rataa, mutta silti.
Halloweenina oli kyllä naurussa pidättelemistä myös ihan jo lasten halloweenasujenkin takia, varsinkin yksivuotiaan. Hän oli kana. Pienen pieni kananen. Tietysti tuon ikäisellä on ihan sama mikä asu on päällä, jokatapauksessa kommentti on "oumaigaad miten söpö!", mutta jotenkin hän osasi pukea kana-asunsa oikealla asenteella. Kun mentiin ovelta ovelle ehdottelemaan karkkeja vai kepposia, niin hänellä oli vielä pieni pääsiäismunan muotoinen kori mukana, joten karkkisaalis oli taattu. Lapsiraukka olisi saanut vatsan kipeäksi kaikista niistä suklaista, joten ystävällisesti autoin häntä niiden hävittämisessä.
 |
| Palomies (Sami?), pikku kananen ja prinsessa Sofia |
Loppuun kerron vielä lentokentän tietoiskuista oppimiani hauskoja faktoja El Pasosta. Ja lähde on tosiaan se lentokentän seinä, joten jos tämä ei ole absoluuttinen totuus, niin älkööt minua pahoin rankaisko. Tämä ensimmäinen ei ehkä hirveästi naurata, mutta El Pasossa on yli 300 aurinkoista päivää vuodessa. Auringosta nautitaan bootsit jalassa, koska El Paso on maailman bootsipääkaupunki. Täällä on myös tehty ensimmäinen margarita, mutta silti voin rehellisesti sanoa, etten ole juonut täällä yhtään sellaista. Tarkistin tämän faktan (siis juoman alkuperän, en omaa juomahistoriaani) lähteistä luotettavimmasta eli Wikipediasta. Se sanoi alkuperäksi Meksikon, mutta minä uskon tässä asiassa ennemmin lentokentän seinää. El Paso on myös Teksasin ainoa kaupunki, joka on aikavyöhykkeeltään vuoriston normaaliajassa (UTC-7), kun taas muu Teksas on keskisellä aikavyöhykkeellä (UTC-6). Tässä nyt ei varsinkaan ollut mitään hauskaa, mutta olisi hauskaa, jos joku voittaisi tietovisassa miljoonan tällä nippelitiedolla. Voi sitten tarjota vaikka pullakahvit minulle.
Nokkelimmat matikkapäät jo laskivat, ettei tässä nyt ihan ehkä tullut kolmeakymmentä juttua, mutta kyllä minä vähintään 30 kertaa hymyilin, ehkä jopa naurahdin, tätä kirjoittaessani. Postaus oli tarkoitettu yleisesti kaamosmasennusta vähentämään, mutta erityisesti se on omistettu yhdelle syypäälle mun hymyyn, eli lauantaina 30 vuotta täyttävälle ainutlaatuiselle kälylleni. Paula, in Finland we have this thing called loppukevennys, and this one´s for you.
 |
| Luckily we have touch |
Sori kun laitoin kuvan näin lupaa kysymättä, mutta ei sitä täällä blogissa onneksi näe kuin puoli Suomea ja jokunen jenkki. Kuva on kyllä vähän vanha ja tärähtänytkin, mutta ei kuitenkaan niin vanha ja tärähtänyt kuin sinä. Vitsivitsi. Capische?
Kuvahan on otettu siellä, missä tytöt ei soita kitaraa, vaan nauttivat paikallisista antimista, eli siis Pariisissa mäkkärissä. Silloin, kun sinä olit vielä pitkälti alle 25v, mutta minä jo kokenut venäjän puhuja. Aika lähellä sitä aikaa, kun meidät yritettiin päpättää ulos pelistä, koska "teidän tanssiliikkeet vie neljän ihmisen tilan". Siis muistathan, silloin, kun sinulla oli ne ihanan isot --- ööh helmet kaulassa. Oikeastaanhan iän lisäksi mikään ei ole tuosta muuttunut, ja jos ottaisi vaan nuo peruukit pois päästä, niin kuva voisi olla eiliseltä (tai vähintään syyskuulta). Koska, yllättävää kyllä, ovathan nuo sormuksetkin vielä tallella. Tai siis... On se minulla ihan varmasti jossain.
Harmi, etten nyt päässyt kakkukahveille, mutta toivon mukaan jollain meni kakkupala väärään kurkkuun tätä lukiessa. Onneksi kuitenkin ymmärsit ajoittaa ne viralliset juhlavastaanotot niin, että allekirjoittanutkin kerkeää paikalle. Muuten olisi saattanut tulla sanomista. Siis isäntäperheeltäni, kun olisin karannut Suomeen. Joka tapauksessa, hyvää syntymäpäivää! Ikähän on vain numero eikä siitä kannata stressiä ottaa, mutta kohta olet ihan oikeasti käpy. We laaav juu!
Rakkaudella,
Martta
Kommentit
Lähetä kommentti