Miten meni noin omasta mielestä?
Au pairius alkaa olla minun osaltani finaalissa, joten on oiva hetki itsearvioinnille. Missä onnistuin, missä olisi ollut parannettavaa? Täyttyivätkö odotukset vai jäikö jotain hampaankoloon?
Oikeastaan minulla ei ollut hirveästi odotuksia tälle vuodelle. Lähdin avoimin mielin, sellaisella samanlaisella innolla, mikä lapsilla on ensimmäisenä koulupäivänä, kun kaikki on uutta ja ihmeellistä. Halusin oppia puhumaan espanjaa ja haaveilin änäripeliin pääsystä. No, jälkimmäinen toteutui aika massiivisesti, ja espanjaakin puhun ihan mucho muy bien elikkäs nada (=en yhtään). Meksikolainen kodinhoitajamme oli vähän pettynyt, kun esittelin hänelle vuoden aikana haalimani kielitaidon. "Hola, como estas? Bien, gracias. Adios!" En oppinut enempää, koska olin laiska. Lisäksi, koska tietysti pitää löytää joku muu, jota syyttää, paikalliset opiskelutavat eivät sopineet minulle. Opinnoissa piti olla hyvinkin itsenäinen eikä koskaan ollut esim. sanakokeita, joissa pärjääminen on kaltaiselleni hikarille ensiarvoisen tärkeää. Siispä, kun ei ollut kokeita missä loistaa ja päihittää kaikki muut, en löytänyt motivaatiota opiskelulle. Lisäksi olin laiska, mainitsinko sen jo?
Yksi tavoitteeni oli tietysti saada Suomi maailmankartalle, mikä osoittautui aikalailla mahdottomaksi tehtäväksi. Kun olen kertonut ihmisille olevani Suomesta, reaktio on ollut melko vaihteleva. Joistain on paistanut ahdistus, kun selkeästi on yritetty miettiä, että mikä Suomi, nevahööd, kun taas jotkut ovat olleet vähän liiankin hyvin kartalla: "Joo kyllähän minä Suomen tiedän, mä olen jopa käynyt Reykjavikissa!". Tästä johtuen suhtaudun aina vähän skeptisesti siihen, kun joku kertoo käyneensä Suomessa, ja esitän jatkokysymyksen, että missäpäin Suomea vierailit. Kerran sain vastauksen: "Tulin laivalla Tukholmasta Helsinkiin", ja ennenkuin kerkesin ajatella, miten hyvän kuvan suomalaisista saakaan ruotsinlaivalla, lause jatkui: "...mutta ei siellä edes ollut hirveästi humalaisia". Huh.
On myös ollut niitä, jotka ovat oikeasti tienneet Suomen, että siellä on kamalan kylmä, hirveästi metsiä ja Nokia. Enemmän kuitenkin niitä, jotka kysyvät, että onko Kööpenhamina Pohjoismaiden pääkaupunki ja puhutteko te kaikki suomalaiset äidinkielenänne venäjää. Olen sitten näihin kysymyksiin vastannut aina mielialan ja omantunnon mukaan eli ihan miten sattuu. Kerroin tästä kaverilleni, joka sanoi, että jos olisi tiennyt minkälainen Suomi- kuvan levittäjä minusta tulee, olisi hän aikanaan jättänyt lastenhoitosuositukset minulle kirjoittamatta. Ähäkutti, myöhäistä nyt! Hän ei silloin oikeasti uskonut, että joku muka ottaisi minut au pairikseen.
Kotona olen tuonut suomalaisuutta esiin hyvinkin aktiivisesti, varsinkin ruoan muodossa, mutta siitä huolimatta pelkään, että viiden vuoden päästä isäntäperheeni muistelee ensimmäisen au pairinsa olleen joko norjalainen tai ruotsalainen. Viime sunnuntaina he tekivät minulle "Finnish feast":iksi nimeämänsä juhlaillallisen, joka koostui niistä ruoista, jotka olivat heidän lemppareitaan minun vuoden aikana kokkaamistani. Menussa oli karjalanpiirakat munavoilla, lohta ja uunijuurekset sekä nakkikastike, joka on muuten amerikkalaisittain hot dog soup. Ruoka oli hyvää, näin minä kun söivät. Ainoa miinus oli se, että ruoanlaitossa kesti aika kauan, koska reseptien lämpötilat olivat Celsiuksina ja uuni lämpeni samoissa lukemissa Fahrenheiteissa, mikä oli sitten vähän turhan viileä.
Small talk on ollut yksi kompastuskiveni vuoden aikana. Se on vaan julmetun vaikeaa aina olla niin pirteä ja poskisuudelmainen ja oh great to see you how are you doing oh my god are you leaving oh we are gonna miss you so much jne jne jne. Olen kehittynyt vuoden aikana tosi paljon, mutta olen edelleen tosi kaukana priimasta. Tosin yhtenä päivänä sain kyllä hämmästellä paikallisten tuppisuu-geenejä, kun hain viisivuotiasta koulusta. Meitä oli siinä noin kymmenkunta aikuista koulun pihalla odottelemassa koulun loppua ja jokainen seisoi hiljaa omalla tontillaan vähintään metrin päässä toisesta. Tuli mieleen se kuva suomalaisista seisomassa bussipysäkillä, ja tuli jotenkin tosi kotoisa olo.
Small talkista sosiaalisiin suhteisiin. Tällaisia kulttuuri- ja opiskelijavaihtojuttuja markkinoidessahan aina yksi pääteesi on: "Saat uusia ystäviä ympäri maailmaa!". Itselläni tuo ei välttämättä kuulunut ihan top10- syihin, miksi tänne lähteä. En jotenkaan ole mikään maailman sosiaalisin uusien ystävien hankkija ja viihdyn hyvin omissa oloissani, mutta en minä silti ihan kaveritta jäänyt. Jo Helsinki- Vantaalla kaverustuttiin toisen suomalaisen au pairin kanssa ja myös New Yorkin kurssilta jäi pari, joiden kanssa ollaan edelleen tekemisissä. Lisäksi sain kaverin saksalaisesta au pairista, ja se ystävyys lähti hyvin pitkälti siitä, että oli ihanaa jutella pitkästä aikaa jonkun kanssa, joka tiesi Lidlin.
Lastenhoidollisesti vuosi on tottakai ollut menestys. Tänne tullessani lapset eivät osanneet kiroilla, ja ylpeästi voin kertoa, että minäkään en heitä siihen opettanut (ainakaan englanniksi). En myöskään unohtanut heitä koskaan mihinkään, ja koulustakin tuli vain kerran huomautus, että: "Pähkinäallergiselle lapselle ei voi pakata pähkinöitä lounaaksi". Vaikka oikeasti olen kyllä ollut kaikkein tunnollisin sisältötekstien lukija tuossa yksivuotiaan pähkinäallergia- asiassa, mutta tietysti minäkin olen vain ihminen ja ihminen on erehtyväinen. Mutta on minusta ollut jotain hyötyäkin ja on minusta oikeasti pidetty, niin lapset kuin aikuisetkin. Todisteena tästä se, että pyysin isäntäperhettäni kirjoittamaan minulle työtodistuksen ja tämä on suora lainaus: "Martta asetti riman korkealle tuleville au paireille". Toivon, että tulevaisuudessa seuraajani eivät harrasta limbotanssia.
Pääsen vielä viimeiseen tulikokeeseen, kun olen ensi viikonlopun lasten kanssa keskenäni kotona muiden ollessa reissun päällä. Meillä on jo suunnitelmat, mitä kaikkea kivaa tehdään viimeisinä hetkinämme yhdessä. Olen nyt viikon kiristänyt lapsia käyttäytymään kunnolla, niin "voidaan sitten mennä viikonloppuna syömään donitseja, mutta älkää kertoko äidille!". Sitten he ovat into piukeina kiherrelleet tämän suuren salaisuuden kanssa ja kiltisti syöneet ruokansa käyttäen haarukkaa sormiensa sijaan. Aah, tätä vallantunnetta tulee ikävä.
Ja tietysti yksi onnistumiseni on ollut tämä blogi! Alunperin aloitin siksi, että Suomen au pair- toimistolta pyydettiin. "Alkaisitko kirjoittamaan blogia, jota voisimme julkaista nettisivuillamme?" Päätin heti, että joo, mutta diplomaattisesti piti tietysti muka hetki miettiä. Au pair- toimistokin mietti vähän aikaa, että julkaisevatko he linkkiä sivuillaan vai eivät, sillä tänään (kyllä, tammikuussa) sain sähköpostia, että "linkki löytyy nyt sivuiltamme". Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Nytpä saavat sitten tulevaisuuden au pairit vähän vihiä siitä, mihin ovat ryhtymässä.
Tämä kirjoittaminen on ollut hauskaa ja se on jollain tapaa myös helpottanut koti-ikävää. Olen saanut tosi paljon palautetta, ja joka ainoa on ollut positiivista (nyt tulee sitten tietysti haukut tämän jälkeen). Välillä on tuntunut vähän typerältä kirjoitella omia asioita nettiin melko avoimestikin, ja myös hassulta kuulla kautta rantain, että: "Hei se ja se, jota et oo koskaan tavannutkaan, lukee myös sun blogia". Mutta ainakin blogin avulla olen varmistanut, ettei minua ole koto-Suomessa unohdettu, ja mikä tärkeintä, minä en ole unohtanut suomen kieltä suuressa maailmassa. Ihankuin kumpikaan noista olisi ollut mahdollista.
Kaiken kaikkiaan antaisin au pair vuodesta itselleni arvosanaksi 9½. Sekin vain siksi, että kymppi kuulostaisi liian omahyväiseltä.
Martta
Ps. On vielä pakko antaa kunniamaininta onnistumisesta äidilleni, joka on koko vuoden urhoollisesti leikannut koirieni kynnet. Kynsien leikkaaminen on aina ollut hänen inhokkipuuhaansa, ja usein kuuluukin kiljahdus aina jokaisen leikattavan kynnen kohdalla. Ja se ei siis ole koira, joka kiljuu. Äiti tunnusti minulle vastikään, että oli vasta toukokuussa, järkytyksekseen, löytänyt koirien kannuskynnet. "Siis mitkä hel----- nämä on?!", mutta sen jälkeen kannuskynnetkin ovat lyhentyneet, jos nyt ei sujuvasti, niin ainakin jotenkuten. Minua siis odotetaan kovasti takaisin, ainakin niitä koirien kynsiä leikkaamaan. Kiitos äiti!
 |
| Ainakin reissasin niin paljon, että hiilijalanjälkeni on kohta Teksasin kokoinen. Tämä kuva on Disney Worldista |
Oikeastaan minulla ei ollut hirveästi odotuksia tälle vuodelle. Lähdin avoimin mielin, sellaisella samanlaisella innolla, mikä lapsilla on ensimmäisenä koulupäivänä, kun kaikki on uutta ja ihmeellistä. Halusin oppia puhumaan espanjaa ja haaveilin änäripeliin pääsystä. No, jälkimmäinen toteutui aika massiivisesti, ja espanjaakin puhun ihan mucho muy bien elikkäs nada (=en yhtään). Meksikolainen kodinhoitajamme oli vähän pettynyt, kun esittelin hänelle vuoden aikana haalimani kielitaidon. "Hola, como estas? Bien, gracias. Adios!" En oppinut enempää, koska olin laiska. Lisäksi, koska tietysti pitää löytää joku muu, jota syyttää, paikalliset opiskelutavat eivät sopineet minulle. Opinnoissa piti olla hyvinkin itsenäinen eikä koskaan ollut esim. sanakokeita, joissa pärjääminen on kaltaiselleni hikarille ensiarvoisen tärkeää. Siispä, kun ei ollut kokeita missä loistaa ja päihittää kaikki muut, en löytänyt motivaatiota opiskelulle. Lisäksi olin laiska, mainitsinko sen jo?
Yksi tavoitteeni oli tietysti saada Suomi maailmankartalle, mikä osoittautui aikalailla mahdottomaksi tehtäväksi. Kun olen kertonut ihmisille olevani Suomesta, reaktio on ollut melko vaihteleva. Joistain on paistanut ahdistus, kun selkeästi on yritetty miettiä, että mikä Suomi, nevahööd, kun taas jotkut ovat olleet vähän liiankin hyvin kartalla: "Joo kyllähän minä Suomen tiedän, mä olen jopa käynyt Reykjavikissa!". Tästä johtuen suhtaudun aina vähän skeptisesti siihen, kun joku kertoo käyneensä Suomessa, ja esitän jatkokysymyksen, että missäpäin Suomea vierailit. Kerran sain vastauksen: "Tulin laivalla Tukholmasta Helsinkiin", ja ennenkuin kerkesin ajatella, miten hyvän kuvan suomalaisista saakaan ruotsinlaivalla, lause jatkui: "...mutta ei siellä edes ollut hirveästi humalaisia". Huh.
On myös ollut niitä, jotka ovat oikeasti tienneet Suomen, että siellä on kamalan kylmä, hirveästi metsiä ja Nokia. Enemmän kuitenkin niitä, jotka kysyvät, että onko Kööpenhamina Pohjoismaiden pääkaupunki ja puhutteko te kaikki suomalaiset äidinkielenänne venäjää. Olen sitten näihin kysymyksiin vastannut aina mielialan ja omantunnon mukaan eli ihan miten sattuu. Kerroin tästä kaverilleni, joka sanoi, että jos olisi tiennyt minkälainen Suomi- kuvan levittäjä minusta tulee, olisi hän aikanaan jättänyt lastenhoitosuositukset minulle kirjoittamatta. Ähäkutti, myöhäistä nyt! Hän ei silloin oikeasti uskonut, että joku muka ottaisi minut au pairikseen.
Kotona olen tuonut suomalaisuutta esiin hyvinkin aktiivisesti, varsinkin ruoan muodossa, mutta siitä huolimatta pelkään, että viiden vuoden päästä isäntäperheeni muistelee ensimmäisen au pairinsa olleen joko norjalainen tai ruotsalainen. Viime sunnuntaina he tekivät minulle "Finnish feast":iksi nimeämänsä juhlaillallisen, joka koostui niistä ruoista, jotka olivat heidän lemppareitaan minun vuoden aikana kokkaamistani. Menussa oli karjalanpiirakat munavoilla, lohta ja uunijuurekset sekä nakkikastike, joka on muuten amerikkalaisittain hot dog soup. Ruoka oli hyvää, näin minä kun söivät. Ainoa miinus oli se, että ruoanlaitossa kesti aika kauan, koska reseptien lämpötilat olivat Celsiuksina ja uuni lämpeni samoissa lukemissa Fahrenheiteissa, mikä oli sitten vähän turhan viileä.
 |
| Piirakatkin rypyttyivät perheen isällä kuin itsestään! Minun tekemät kaksi mallikappaletta ovat lähes mahdoton tunnistaa |
Small talk on ollut yksi kompastuskiveni vuoden aikana. Se on vaan julmetun vaikeaa aina olla niin pirteä ja poskisuudelmainen ja oh great to see you how are you doing oh my god are you leaving oh we are gonna miss you so much jne jne jne. Olen kehittynyt vuoden aikana tosi paljon, mutta olen edelleen tosi kaukana priimasta. Tosin yhtenä päivänä sain kyllä hämmästellä paikallisten tuppisuu-geenejä, kun hain viisivuotiasta koulusta. Meitä oli siinä noin kymmenkunta aikuista koulun pihalla odottelemassa koulun loppua ja jokainen seisoi hiljaa omalla tontillaan vähintään metrin päässä toisesta. Tuli mieleen se kuva suomalaisista seisomassa bussipysäkillä, ja tuli jotenkin tosi kotoisa olo.
 |
| Tapasin vuoden aikana mahtavia ihmisiä! |
Small talkista sosiaalisiin suhteisiin. Tällaisia kulttuuri- ja opiskelijavaihtojuttuja markkinoidessahan aina yksi pääteesi on: "Saat uusia ystäviä ympäri maailmaa!". Itselläni tuo ei välttämättä kuulunut ihan top10- syihin, miksi tänne lähteä. En jotenkaan ole mikään maailman sosiaalisin uusien ystävien hankkija ja viihdyn hyvin omissa oloissani, mutta en minä silti ihan kaveritta jäänyt. Jo Helsinki- Vantaalla kaverustuttiin toisen suomalaisen au pairin kanssa ja myös New Yorkin kurssilta jäi pari, joiden kanssa ollaan edelleen tekemisissä. Lisäksi sain kaverin saksalaisesta au pairista, ja se ystävyys lähti hyvin pitkälti siitä, että oli ihanaa jutella pitkästä aikaa jonkun kanssa, joka tiesi Lidlin.
 |
| Tässä me suomalaiset pidetään Nykin kurssilla Suomi-esitelmää ja kerrotaan, kuinka suomalaiset käyvät avantouimassa läpi talven, vaikka olisi kuinka paljon pakkasta. Olen nyt kertonut sen tarinan jo niin monelle, että täytyy kai joskus oikeasti mennä avantouinnille. |
Lastenhoidollisesti vuosi on tottakai ollut menestys. Tänne tullessani lapset eivät osanneet kiroilla, ja ylpeästi voin kertoa, että minäkään en heitä siihen opettanut (ainakaan englanniksi). En myöskään unohtanut heitä koskaan mihinkään, ja koulustakin tuli vain kerran huomautus, että: "Pähkinäallergiselle lapselle ei voi pakata pähkinöitä lounaaksi". Vaikka oikeasti olen kyllä ollut kaikkein tunnollisin sisältötekstien lukija tuossa yksivuotiaan pähkinäallergia- asiassa, mutta tietysti minäkin olen vain ihminen ja ihminen on erehtyväinen. Mutta on minusta ollut jotain hyötyäkin ja on minusta oikeasti pidetty, niin lapset kuin aikuisetkin. Todisteena tästä se, että pyysin isäntäperhettäni kirjoittamaan minulle työtodistuksen ja tämä on suora lainaus: "Martta asetti riman korkealle tuleville au paireille". Toivon, että tulevaisuudessa seuraajani eivät harrasta limbotanssia.
Pääsen vielä viimeiseen tulikokeeseen, kun olen ensi viikonlopun lasten kanssa keskenäni kotona muiden ollessa reissun päällä. Meillä on jo suunnitelmat, mitä kaikkea kivaa tehdään viimeisinä hetkinämme yhdessä. Olen nyt viikon kiristänyt lapsia käyttäytymään kunnolla, niin "voidaan sitten mennä viikonloppuna syömään donitseja, mutta älkää kertoko äidille!". Sitten he ovat into piukeina kiherrelleet tämän suuren salaisuuden kanssa ja kiltisti syöneet ruokansa käyttäen haarukkaa sormiensa sijaan. Aah, tätä vallantunnetta tulee ikävä.
 |
| Ja on meillä ollut hauskaa! |
Ja tietysti yksi onnistumiseni on ollut tämä blogi! Alunperin aloitin siksi, että Suomen au pair- toimistolta pyydettiin. "Alkaisitko kirjoittamaan blogia, jota voisimme julkaista nettisivuillamme?" Päätin heti, että joo, mutta diplomaattisesti piti tietysti muka hetki miettiä. Au pair- toimistokin mietti vähän aikaa, että julkaisevatko he linkkiä sivuillaan vai eivät, sillä tänään (kyllä, tammikuussa) sain sähköpostia, että "linkki löytyy nyt sivuiltamme". Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Nytpä saavat sitten tulevaisuuden au pairit vähän vihiä siitä, mihin ovat ryhtymässä.
Tämä kirjoittaminen on ollut hauskaa ja se on jollain tapaa myös helpottanut koti-ikävää. Olen saanut tosi paljon palautetta, ja joka ainoa on ollut positiivista (nyt tulee sitten tietysti haukut tämän jälkeen). Välillä on tuntunut vähän typerältä kirjoitella omia asioita nettiin melko avoimestikin, ja myös hassulta kuulla kautta rantain, että: "Hei se ja se, jota et oo koskaan tavannutkaan, lukee myös sun blogia". Mutta ainakin blogin avulla olen varmistanut, ettei minua ole koto-Suomessa unohdettu, ja mikä tärkeintä, minä en ole unohtanut suomen kieltä suuressa maailmassa. Ihankuin kumpikaan noista olisi ollut mahdollista.
Kaiken kaikkiaan antaisin au pair vuodesta itselleni arvosanaksi 9½. Sekin vain siksi, että kymppi kuulostaisi liian omahyväiseltä.
Martta
Ps. On vielä pakko antaa kunniamaininta onnistumisesta äidilleni, joka on koko vuoden urhoollisesti leikannut koirieni kynnet. Kynsien leikkaaminen on aina ollut hänen inhokkipuuhaansa, ja usein kuuluukin kiljahdus aina jokaisen leikattavan kynnen kohdalla. Ja se ei siis ole koira, joka kiljuu. Äiti tunnusti minulle vastikään, että oli vasta toukokuussa, järkytyksekseen, löytänyt koirien kannuskynnet. "Siis mitkä hel----- nämä on?!", mutta sen jälkeen kannuskynnetkin ovat lyhentyneet, jos nyt ei sujuvasti, niin ainakin jotenkuten. Minua siis odotetaan kovasti takaisin, ainakin niitä koirien kynsiä leikkaamaan. Kiitos äiti!
Kommentit
Lähetä kommentti