Jollei jouluna ole lunta
Ajattelin viime viikolla pienessä sinivalkoisessa mielessäni, että enpäs kyllä yhtään muista, milloin tässä kylässä olisi viimeksi satanut vettä. Aina on niin aurinkoista, tai korkeintaan vähän pilvistä. No sehän oli virheajatus se, koska, sattumalta varmaan, keskiviikolle eli Suomen itsenäisyyspäivälle oli sitten lumiennuste. Ei se lumeksi asti ehtinyt, mutta räntää ja myöhemmin vettä satoi kyllä. Päivän korkein lämpötilakin oli vain 10 astetta. Menin kahvimyymälän drive-inille ja minulla oli näön vuoksi kaulahuivi kaulassa. Myyjä (meksikolainen) kommentoi huiviani, että: "Mitä sä touhuat, sähän olet jostain kylmästä maasta kotoisin, eihän tämä ole sinulle sää eikä mikään!" Emme siis tunne toisiamme, eli kai se loistaa valkoisesta naamastani, etten ole läheskään paikallinen, ja kai minä sitten voin edelleen huoletta kulkea sortsit jalassa.
Torstaina lunta sitten oikeasti satoi heti jo aamusta, ja menin salille sortsit jalassa niinkuin aina. Nainen toppahousuissa katsoi minua näyttäen siltä, että pyörtyy ihan kohta. Nauratti ja teki mieli sanoa, että tää on kuin kesä Suomessa, mutta näin paremmaksi olla hiljaa. En oikein tiedä, miten pitäisi pukeutua, kun aina menee väärin.
Maa on nyt kuitenkin oikeasti valkoinen, ainakin hetken. Toivottavasti tämä ei tosissaan jatku näin, koska ei sitä lunta hirveän montaa senttiä tarvitse tulla, että koko kaupunki menee jumiin. Isäntäperheeni äiti epäili, että tuuman (2,5 senttiä) kohdalla koulut sun muut menee kiinni. Aamulla liikenteeseen lähtiessä vähän jännitti, koska eihän täällä mitään renkaita vaihdella, saatikka että ihmisillä olisi hirveästi kokemusta lumikelillä ajamisesta. Ensimmäinen talven yllättämä autoilija löytyikin jo noin sadan metrin päästä kotoa, kun jollain oli mennyt mutka suoraksi ja auto oli päätynyt vastaantulijoiden puolelle kaiteeseen perä edellä. Ei henkilövahinkoja, peltiä sitäkin enemmän. Jos vaan suinkin mahdollista, niin moottoritieltä aion pysyä poissa niin kauan, kuin tällainen sää jatkuu.
Juhlistimme satavuotiasta Suomea jo tiistaina juhlaillallisella. Kätevän emännän elkein tekaisin pöytään karjalanpaistin, riisi- ja porkkanapiirakat munavoilla ja jälkipalaksi mustikkarättänän vaniljajäätelön kanssa. Lisäksi oli Fazerin Suomi100- suklaita, jotka kuin ihmeen kaupalla olivat säilyneet syyskuulta asti. Muistelin kyllä, että niitä olisi ollut kaksi pakettia, mutta ei niitä ollutkaan kuin yksi. Koristelutkin meillä oli kohdillaan, koska isäntäperheeni oli yllätyksekseni tilannut Amazonista lippuviirit ja pöytäliinat juhlan kunniaksi.
Olen kovin ulkosuomalaistunut ja aasialaistunut tällä turneella, joten karjalanpaisti syötiin riisin kanssa. Perunat oli jo siellä paistin joukossa porkkanoiden tapaan. Karjalanpiirakatkin valmistuivat vähän gangnam style, koska tässä valtiossa ei myydä puuroriisiä, josta tehdä riisipuuroa. Aikani asiaa pohdiskeltuani tulin siihen tulokseen, että mikä vaan riisi puuroutuu, jos sitä tarpeeksi kauan keittelee. Riisinkeittimessä, tietysti. Ei ne piirakat ihan samalta sitten maistuneet, kuin äidin tekemät, mutta kuitenkin paremmilta, kuin isän tekemät (eli kaupasta ostetut).
Lähestyvän joulun kunniaksi ostin itselleni lahjaksi uuden näytön puhelimeeni. Vaihdoin sen viime viikolla YouTube- tutorialin avulla ilman suurempia ongelmia, ja se on muuten edelleen ehjä, ja toimii. Hauskinta vaihdossa oli se, että meillä oli silloin samaan aikaan sähkömies kylässä korjaamassa mitälie sähkövikoja jossain. Kaveri pyöri talossa aikansa (jotakuinkin sen tunnin, mikä minulla meni näytön vaihdossa) ja totesi sitten nolona, ettei hän osaa vikoja korjata ja hommaisi paikalle jonkun toisen. Sanoin, leveästi hymyillen ja juuri korjattu puhelin kädessä, että "Selvempi juttu, teit varmasti parhaasi". Siitä kaverista näki, että sitä vähän otti päähän tämä kuvio.
No ei siinä. Koska ehtivänä ihmisenä olin hajottanut myös työpuhelimeni näytön työnteon lomassa, niin sehän oli korjattava myös. Sen vein kuitenkin liikkeeseen, koska ei ollut oma puhelin, joten en halunnut ottaa turhan suuria riskejä. Sukupuoleen katsomatta valitsin ostoskeskuksen kahdesta korjaustiskistä sen, jolla oli miesmyyjä, ja näyttö vaihtuikin melko vilakkaasti (tunnissa). Kotona kuitenkin huomasin näytön olevan irti, joten piti palata seuraavana päivänä reklamoimaan. Tällä kertaa tiskillä oli nainen, joka liimaili näytön mukamas kohdilleen, mutta se on kyllä yhä edelleen irti eikä laturikaan halua oikein sopia kohdilleen. Mitä opimme? Laita joku muu asialle ja korjaa itse vahingot.
En tiedä aiheutuiko vika näytönvaihdossa, vai luuleeko työpuhelimeni olevansa Meksikossa, mutta jostain syystä tekstiviestit ja puhelut eivät tule kunnolla läpi kodin wifi-yhteyden ulkopuolella. En ollut tajunnut sitä, koska tekstiviestittelen ja soittelen sillä puhelimella melko harvoin. Olinpa sitten keskiviikkoaamuna viisivuotiaan kouluun vietyäni missä lie asioillani, ja palasin kotiin tavallista myöhemmin. Ihan ok juttu normipäivänä, mutta tänään isäntäperheeni olikin yrittänyt tavoittaa minua, koska yksivuotias oli kipeä ja pitäisi hakea koulusta kesken päivän kotiin. Tai oikeastaan lapsi ei ollut edes kerennyt kouluun asti, vaan oli oksentanut jo koulumatkalla autoon, joten isä joutui ottamaan hänet töihin mukaan. "Hetkeksi vaan, Martta hakee sen ihan kohta". Hakishan se joo, jos tietäisi, että pitäisi hakea.
Lopulta sain tekstiviestit noin 45 minuuttia myöhässä, ja aikani sekoiltuani olin hakemassa lasta toiset 45 minuuttia myöhemmin. Kyllä minua vähäsen nolotti, eikä vähiten sairaalan aulassa kysyessäni, että missähän tämänniminen tohtori työskentelee. "Onko sinulla hänelle aika varattu?" "Eikun mä olen lastenhoitaja ja tulin hakemaan sen lapsen" "Ai sinä olet se lastenhoitaja! Tännepäin..." Sieltähän se lapsi sitten löytyi iloisena lallattelemasta, ja paikalle oli hälytetty myös äiti viereisestä rakennuksesta, kun au pairia ei oltu saatu kiinni. Eihän tämä periaatteessa minun syytäni ollut (no olihan se), mutta onneksi minulle ei oltu vihaisia. Tai jos oltiinkin, niin sitä ei näytetty. Mikä on tosi outoa, koska olen tottunut vähän erilaisiin toimintatapoihin.
Eikä se lapsi sitten edes ollut kipeä, vähän vain matkapahoinvointia tullut autossa. Vietimme oikein mukavan itsenäisyyspäivän viileästä ilmasta ja räntäsateesta nauttien. Kuten espanjanopettajani sanoi: "Tämä on tosi mukavaa vaihtelua kuumalle säälle ja siitä pitää nauttia, mutta jos tämä jatkuu kauemmin kuin kaksi päivää, en tule selviämään".
Loppukevennykseksi mainittakoon, että tuo yksivuotias on ihan mahtava. Se on oppinut puhumaan, suppealla sanavarastolla tosin, mutta keskusteluja syntyy. Lähinnä sille pitää esittää kysymyksiä, joihin voi vastata kyllä tai ei, mutta niillä ja sormella osoittamalla pääsee hyvin pitkälle. Lisäksi se nauraa. Siis ihan todella nauraa. Riittää, että kysyy, onko sulla hauskaa, niin alkaa semmonen käkätys että. Yhtenä iltana yritin nukuttaa lasta sylissäni ja hymyilin itsekseni omille ajatuksilleni. Se oli virhe- lapsi näki hymyni ja ajatteli, että nyt on nauruhetki, ja alkoi hervottomasti kikattamaan. Lienettekö koskaan tavanneet sellaista ihmistä, joka nauraa koko ajan ja lähestulkoon kaikelle, mutta tämä lapsi on sellainen. Mistä lie oppinut.
Iloista loppuviikkoa!
Martta
Ps. Aupair- järjestölläni on videokilpailu, jonka päätin voittaa. Jos et vielä tykännyt videostani EurAupairin Facebook- sivuilla, niin nyt on korkea aika tehdä niin! Äänestysaikaa on Suomen aikavyöhykkeellä lauantaiaamuun klo 3 asti, joten jos luet tätä vasta pilkun jälkeen, olet auttamattomasti myöhässä. Kilpailun pääpalkinto on 250 dollarin lahjakortti Amazoniin, ja lähestulkoon jo näin voittorahoilla ostetun uuden matkalaukun rullaavan vierelläni täynnä mahtavia tuliaisia koti- Suomeen. Sen jälkeen kuitenkin näin, että olen noin 300 tykkäystä ykkössijaa jäljessä, joten matkalaukku on hiukan haalistunut. Mutta! Jos jokainen tämänkin postauksen lukija laittaisi esim. viisi parasta ystäväänsä tykkäämään videosta, olisin melko vahvoilla ja Suomi saisi taas ansaitsemaansa mainetta ja kunniaa. Iso kiitos kaikille teille 80 henkilölle, jotka jo tykkäsitte. Tykkään! Videohan löytyy täältä täältä ja sitä ei välttämättä tarvitse edes katsoa, riittää että siitä tykkää. Ja laittaa ne kaveritkin tykkäämään. Kiitti!
Pps. Jos sinulla ei ole FB- profiilia, nyt on hyvä syy tehdä sellainen. Niin isäntäperheeni äitikin teki.
Ppps. Jos minusta ei lauantain jälkeen kuulu, niin todennäköisesti hävisin kilpailun ja sitämyöten hukuin pettymyksen kyyneliini ja tukehduin räkääni. Onko se sitten kivaa, no ei ole. Mene tykkäämään!
Torstaina lunta sitten oikeasti satoi heti jo aamusta, ja menin salille sortsit jalassa niinkuin aina. Nainen toppahousuissa katsoi minua näyttäen siltä, että pyörtyy ihan kohta. Nauratti ja teki mieli sanoa, että tää on kuin kesä Suomessa, mutta näin paremmaksi olla hiljaa. En oikein tiedä, miten pitäisi pukeutua, kun aina menee väärin.
Maa on nyt kuitenkin oikeasti valkoinen, ainakin hetken. Toivottavasti tämä ei tosissaan jatku näin, koska ei sitä lunta hirveän montaa senttiä tarvitse tulla, että koko kaupunki menee jumiin. Isäntäperheeni äiti epäili, että tuuman (2,5 senttiä) kohdalla koulut sun muut menee kiinni. Aamulla liikenteeseen lähtiessä vähän jännitti, koska eihän täällä mitään renkaita vaihdella, saatikka että ihmisillä olisi hirveästi kokemusta lumikelillä ajamisesta. Ensimmäinen talven yllättämä autoilija löytyikin jo noin sadan metrin päästä kotoa, kun jollain oli mennyt mutka suoraksi ja auto oli päätynyt vastaantulijoiden puolelle kaiteeseen perä edellä. Ei henkilövahinkoja, peltiä sitäkin enemmän. Jos vaan suinkin mahdollista, niin moottoritieltä aion pysyä poissa niin kauan, kuin tällainen sää jatkuu.
 |
| Kyllähän tätä katsoessa tulee iloinen mieli, että tulihan se talvi tännekin. Ja koko ajan sataa lisää, saisinkohan kohta lumiukon kasaan? |
Olen kovin ulkosuomalaistunut ja aasialaistunut tällä turneella, joten karjalanpaisti syötiin riisin kanssa. Perunat oli jo siellä paistin joukossa porkkanoiden tapaan. Karjalanpiirakatkin valmistuivat vähän gangnam style, koska tässä valtiossa ei myydä puuroriisiä, josta tehdä riisipuuroa. Aikani asiaa pohdiskeltuani tulin siihen tulokseen, että mikä vaan riisi puuroutuu, jos sitä tarpeeksi kauan keittelee. Riisinkeittimessä, tietysti. Ei ne piirakat ihan samalta sitten maistuneet, kuin äidin tekemät, mutta kuitenkin paremmilta, kuin isän tekemät (eli kaupasta ostetut).
 |
| Kyllä oli komeata herätä aamulla tähän näkyyn! |
 |
| Juhlamenyy |
Lähestyvän joulun kunniaksi ostin itselleni lahjaksi uuden näytön puhelimeeni. Vaihdoin sen viime viikolla YouTube- tutorialin avulla ilman suurempia ongelmia, ja se on muuten edelleen ehjä, ja toimii. Hauskinta vaihdossa oli se, että meillä oli silloin samaan aikaan sähkömies kylässä korjaamassa mitälie sähkövikoja jossain. Kaveri pyöri talossa aikansa (jotakuinkin sen tunnin, mikä minulla meni näytön vaihdossa) ja totesi sitten nolona, ettei hän osaa vikoja korjata ja hommaisi paikalle jonkun toisen. Sanoin, leveästi hymyillen ja juuri korjattu puhelin kädessä, että "Selvempi juttu, teit varmasti parhaasi". Siitä kaverista näki, että sitä vähän otti päähän tämä kuvio.
No ei siinä. Koska ehtivänä ihmisenä olin hajottanut myös työpuhelimeni näytön työnteon lomassa, niin sehän oli korjattava myös. Sen vein kuitenkin liikkeeseen, koska ei ollut oma puhelin, joten en halunnut ottaa turhan suuria riskejä. Sukupuoleen katsomatta valitsin ostoskeskuksen kahdesta korjaustiskistä sen, jolla oli miesmyyjä, ja näyttö vaihtuikin melko vilakkaasti (tunnissa). Kotona kuitenkin huomasin näytön olevan irti, joten piti palata seuraavana päivänä reklamoimaan. Tällä kertaa tiskillä oli nainen, joka liimaili näytön mukamas kohdilleen, mutta se on kyllä yhä edelleen irti eikä laturikaan halua oikein sopia kohdilleen. Mitä opimme? Laita joku muu asialle ja korjaa itse vahingot.
En tiedä aiheutuiko vika näytönvaihdossa, vai luuleeko työpuhelimeni olevansa Meksikossa, mutta jostain syystä tekstiviestit ja puhelut eivät tule kunnolla läpi kodin wifi-yhteyden ulkopuolella. En ollut tajunnut sitä, koska tekstiviestittelen ja soittelen sillä puhelimella melko harvoin. Olinpa sitten keskiviikkoaamuna viisivuotiaan kouluun vietyäni missä lie asioillani, ja palasin kotiin tavallista myöhemmin. Ihan ok juttu normipäivänä, mutta tänään isäntäperheeni olikin yrittänyt tavoittaa minua, koska yksivuotias oli kipeä ja pitäisi hakea koulusta kesken päivän kotiin. Tai oikeastaan lapsi ei ollut edes kerennyt kouluun asti, vaan oli oksentanut jo koulumatkalla autoon, joten isä joutui ottamaan hänet töihin mukaan. "Hetkeksi vaan, Martta hakee sen ihan kohta". Hakishan se joo, jos tietäisi, että pitäisi hakea.
Lopulta sain tekstiviestit noin 45 minuuttia myöhässä, ja aikani sekoiltuani olin hakemassa lasta toiset 45 minuuttia myöhemmin. Kyllä minua vähäsen nolotti, eikä vähiten sairaalan aulassa kysyessäni, että missähän tämänniminen tohtori työskentelee. "Onko sinulla hänelle aika varattu?" "Eikun mä olen lastenhoitaja ja tulin hakemaan sen lapsen" "Ai sinä olet se lastenhoitaja! Tännepäin..." Sieltähän se lapsi sitten löytyi iloisena lallattelemasta, ja paikalle oli hälytetty myös äiti viereisestä rakennuksesta, kun au pairia ei oltu saatu kiinni. Eihän tämä periaatteessa minun syytäni ollut (no olihan se), mutta onneksi minulle ei oltu vihaisia. Tai jos oltiinkin, niin sitä ei näytetty. Mikä on tosi outoa, koska olen tottunut vähän erilaisiin toimintatapoihin.
Eikä se lapsi sitten edes ollut kipeä, vähän vain matkapahoinvointia tullut autossa. Vietimme oikein mukavan itsenäisyyspäivän viileästä ilmasta ja räntäsateesta nauttien. Kuten espanjanopettajani sanoi: "Tämä on tosi mukavaa vaihtelua kuumalle säälle ja siitä pitää nauttia, mutta jos tämä jatkuu kauemmin kuin kaksi päivää, en tule selviämään".
 |
| Kävimme maisemapaikalla levittämässä Suomi-sanomaa |
Loppukevennykseksi mainittakoon, että tuo yksivuotias on ihan mahtava. Se on oppinut puhumaan, suppealla sanavarastolla tosin, mutta keskusteluja syntyy. Lähinnä sille pitää esittää kysymyksiä, joihin voi vastata kyllä tai ei, mutta niillä ja sormella osoittamalla pääsee hyvin pitkälle. Lisäksi se nauraa. Siis ihan todella nauraa. Riittää, että kysyy, onko sulla hauskaa, niin alkaa semmonen käkätys että. Yhtenä iltana yritin nukuttaa lasta sylissäni ja hymyilin itsekseni omille ajatuksilleni. Se oli virhe- lapsi näki hymyni ja ajatteli, että nyt on nauruhetki, ja alkoi hervottomasti kikattamaan. Lienettekö koskaan tavanneet sellaista ihmistä, joka nauraa koko ajan ja lähestulkoon kaikelle, mutta tämä lapsi on sellainen. Mistä lie oppinut.
Iloista loppuviikkoa!
Martta
Ps. Aupair- järjestölläni on videokilpailu, jonka päätin voittaa. Jos et vielä tykännyt videostani EurAupairin Facebook- sivuilla, niin nyt on korkea aika tehdä niin! Äänestysaikaa on Suomen aikavyöhykkeellä lauantaiaamuun klo 3 asti, joten jos luet tätä vasta pilkun jälkeen, olet auttamattomasti myöhässä. Kilpailun pääpalkinto on 250 dollarin lahjakortti Amazoniin, ja lähestulkoon jo näin voittorahoilla ostetun uuden matkalaukun rullaavan vierelläni täynnä mahtavia tuliaisia koti- Suomeen. Sen jälkeen kuitenkin näin, että olen noin 300 tykkäystä ykkössijaa jäljessä, joten matkalaukku on hiukan haalistunut. Mutta! Jos jokainen tämänkin postauksen lukija laittaisi esim. viisi parasta ystäväänsä tykkäämään videosta, olisin melko vahvoilla ja Suomi saisi taas ansaitsemaansa mainetta ja kunniaa. Iso kiitos kaikille teille 80 henkilölle, jotka jo tykkäsitte. Tykkään! Videohan löytyy täältä täältä ja sitä ei välttämättä tarvitse edes katsoa, riittää että siitä tykkää. Ja laittaa ne kaveritkin tykkäämään. Kiitti!
Pps. Jos sinulla ei ole FB- profiilia, nyt on hyvä syy tehdä sellainen. Niin isäntäperheeni äitikin teki.
Ppps. Jos minusta ei lauantain jälkeen kuulu, niin todennäköisesti hävisin kilpailun ja sitämyöten hukuin pettymyksen kyyneliini ja tukehduin räkääni. Onko se sitten kivaa, no ei ole. Mene tykkäämään!
Kommentit
Lähetä kommentti