Intro

Tervetuloa uuden karheaan blogiini maailman toiselle puolen! Yleisön pyynnöstä siirrän matkapäiväkirjani (ainakin painokelpoisilta osin) virtuaaliseen muotoon.

Blogin tarkoituksena on kertoa, millaista on olla au pair ja viettää vuosi uudessa maassa, uudessa kulttuurissa, uusien ihmisten ympäröimänä. Jenkkien ja Suomen lisäksi tässä kulttuurisopassa on mukana isäntäperheeni kiinalais- korealaiset juuret sekä rajan takaa hönkivä meksikolaisuus.

Pääset blogissa lähietäisyydelle amerikkalaiseen unelmaan: mäkkäriin aamupalalle, Starbucksin drive-thru:lle, kolmen numeron lämpotiloihin (100F= 37C), NHL- peleihin ja Teksasin tuulisten päivien hiekkapöllyyn, BBQ- päivällisiä unohtamatta.

Ja ehkä jossain välissä kerron vähän siitä ihan tavallisesta au pairin arjestakin... Enjoy!



Alkuun lienee paikallaan vähän esittäytyä. Lähdin au pairiksi oikeastaan hetken mielijohteesta, olin pyöräilemässä koulusta kotiin ja jostain tuli mieleeni lukioaikainen, silloin suunnitelmaksi jäänyt haave lähteä Amerikkaan au pairiksi. Ajattelin, että nyt voisi olla hyvä sauma toteuttaa se. En keksinyt kovinkaan monta järkevää syytä, että miksi ei, joten kotiinpäästyäni laitoin ensimmäiset hakupaperit menemään ja seuraavalla viikolla olinkin jo EurAuPairin toimistolla haastattelussa.

Varsinainen hakuprosessi oli aika työläs kaikkine esittelyvideoineen ja suosituksineen, mutta kahden kuukauden (kai sen olisi nopeamminkin saanut hoidettua, mutta hiljaa hyvä tulee) aherruksen jälkeen kaikki oli valmiina ja lähetin hakupakettini eteenpäin. Se oli sunnuntai-ilta, ja jo seuraavana torstaina teksasilainen perhe otti minuun yhteyttä. Jännittävän skype-puhelun jälkeen sain jännittää vähän lisää, koska perhe halusi miettiä valintaansa viikonlopun yli. Jos nyt yleensäkin olen koko ajan nenä kiinni puhelimessa, niin tuona viikonloppuna erityisesti, jokaisen viestiäänen kohdalla ajattelin että jokojokojoko. Maanantaina sain sitten sähköpostitse kysymyksen, että haluatko liittyä perheeseemme helmikuussa, ja voi vitsit sitä ilon määrää!! Soitin itku silmässä veljelleni, että nyt mä sitten oikeasti lähden, ja taisimpa menettää siinä yöuneni muutamaksi viikoksi, kun jännitys alkoi möyrimään mahassa.

Helmikuisen lähtöpäivän lähestyessä olin yllättävän rauhallinen. Perheen varmistumisesta oli kulunut jo melkein 2 kuukautta, joten oli jo pari viikkoa ollut sellainen "vois lähtee jo"- fiilis. Kun lentokone lopulta nousi Helsinki-Vantaalta ilmaan, oli aika mahtava olo. Kaikki tuttu ja turvallinen jäi taakse ja tästä eteenpäin kaikki olisi uutta ja ihmeellistä, amerikantyyliin todennäköisesti myös suurta.

Ensimmäinen viikko kului New Yorkissa lastenhoito- ja ensiapukoulutuksessa. Oli silmiä avaavaa tavata muita au paireja, meitä oli yhteensä noin kolmekymmentä eri puolilta maailmaa. Viikon aikana en sinällään oppinut juuri mitään uutta lastenhoidosta, mutta kokemuksena se oli mahtava. Järjestetty kiertoajelu New Yorkin ympäri oli hulppea, ja ennakkotiedoista poiketen meillä oli kuin olikin vapaa- aikaa, joten pääsin Madison Square Gardenille New York Rangersin peliin. Sillä muistolla hymyilee vielä pitkään!

Central Park, New York

Perjantaina oli aika lähteä kurssipaikasta perheiden luo. Nykissä oli satanut lunta ja oli mukava parin asteen pakkanen, sanoin lumelle heippa vuodeksi ja lähdin kohti Teksasin +30C lämpotiloja. Meinasin (itsestäni riippumattomista syistä) myöhästyä lentokoneesta, lopulta turvatarkastuksesta selvittyäni ja elokuvatyylisesti viimeiselle lähtöportille henkihievereissä juostuani kuulin juuri, kuinka mua kuulutettiin viipymättä saapumaan portille. Hahah, mutta kerkesin! Olin jo kauhuskenarioinut mielessäni puhelun isäntäperheelle, että hupsista, en mä olekaan siinä lentokoneessa, tuun vähän myöhemmin.

Lentokoneen startatessa lentoemäntä kuulutti vähän närkästyneen kuuloisena, että jos olette väärässä koneessa niin harmi juttu, nyt mennään meinaan El Pasoon! Myös tullivirkailija oli nyrpistellyt mulle nenäänsä ja toivottanut onnea, kun kuuli, minne oon matkalla. Ennakko-odotukset oli siis korkealla.



El Pasoon saavuttua olo oli innostunut ja epätodellinen, oonko mä oikeesti täällä. Teksas oli verottanut matkalaukusta yhden renkaan, mutta onneksi sekin oli kaverilta lainattu laukku, joten ei haitannut. Jouduin vähän aikaa odottelemaan ennenkuin näin kuvan perusteella tutunnäköisen porukan lähestyvän. "Terve, sä oot varmaan Martta, hauska tavata". Ja siitä se sitten lähti.

Näkymä takapihalta vuorille

Isäntäperheeseeni kuuluu lääkärivanhempien lisäksi kolme lasta: 4v poika, 2v tyttö ja 10kk poika. Lisäksi isovanhemmat on tiiviisti läsnä arjessa. Asutaan vuorten kupeessa ja pihalta näkyy Meksikoon. Maisema on kaikin tavoin erilainen kuin Suomessa: toisaalta on vuoria, mutta vuorten jälkeen maa on tasainen kuin pannukakku. Kaikki on ruskeaa ja aavikkomaista, ainoat vesielementit on uima- altaat talojen takapihoilla. Meiltä kyllä uima- allas puuttuu.

Nyt olen ollut 72 päivää uudella mantereella, eikä tämä enää tunnu niin kauhean vieraalta. Olen tottunut sekä uuteen arkirutiiniin että jatkuvaan hellesäähän. Aamulla ennen kymmentä ja illalla kuuden jälkeen sää on miellyttävä, mutta siinä välissä miellyttävintä on pysytellä ilmastoiduissa sisätiloissa. Olen jo melkein oppinut, minkä arvoinen mikäkin kolikko on (kassat ovat kyllä olleet tosi avuliaita tässä asiassa) ja mikä parasta, olen saanut paikallisen ajokortin ja tottunut teksasilaiseen ajotyyliin (meksikolaiseen ja new mexicolaiseen en niinkään, hehe).

On hauskaa saada ihmiset hölmistymään, kun henkkareita kysyttäessä näytänkin teksasilaista ajokorttia aiheuttaen kysymyksen "Mutta mistä sä niinku tuut?". Isäntäperheen äiti sanoi, että mulla on brittiläinen aksentti. Varmaan vähän epäselvä sellainen, koska uusille tuttavuuksille kerrottuani "I´m from Finland" usein on vastattu, että "Oh, I love New Zealand!" Alkuun oli outoa, kun lapsetkin puhui englantia (Suomessa olen tottunut englannin olevan salakieli, jota lapset ei ymmärrä), mutta nykyään mun au pair- lapseni on mun parhaat kielenopettajat, sekä englannin että espanjan. Viimeksi eilen nelivuotias tuli mun luo ja sanoi, että mitäpä jos harjoiteltaisiin niitä numeroita espanjaksi? Osaan jo laskea sataan, opettajani ainakin viiteensataan.

Tähän mennessä kaikki on siis mennyt hyvin eikä koti- ikäväkään paina liiaksi. Paljon uutta on tapahtunut ja nyt musta tuli jo bloggaajakin, saa nähdä mitä tuleva vuosi vielä tuo tullessaan. Toivottavasti tästä blogista tulee olemaan iloa jollekin muullekin kuin minulle, ja erityishienoa olisi jos joku innotuisi ansiostani lähtemään au pairiksi! Lyhyen kokemukseni perusteella suosittelen kyllä lämpimästi.

Teksasterveisin Martta

Kommentit

  1. Olipa kiva lukea kuulumisiasi. Elämä on varmasti ihan erilaista kuin Suomessa. Itse en varmaan uskaltaisi ajaa Teksasissa metriäkään. Olet varmasti saanut hyvän isäntäperheen. Nauti tästä vuodesta.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Encore

Miten meni noin omasta mielestä?

Koti-ikävästä (ja sen taltuttamisesta)