Koti-ikävästä (ja sen taltuttamisesta)

Kun olin lähdössä aupairiksi, aupair-toimistolta sanottiin, että kotiutumiseen menee kolme kuukautta. Kolme! Ajattelin, että puppua, ei varmaan mene niin kauaa. Mutta kyllä se taisi ihan paikkansa pitää.

Minulla tuli eilen kolme kuukautta El Pasossa täyteen ja kyllä mä nyt meen jo ihan paikallisesta, yleensä. Viime viikolla huomasin, etten enää ajattele, miten tein asiat kotona Suomessa, vaan teen ne niinkuin olen täällä oppinut tekemään. Esim. tiskien tiskaamisessa tiskiharjan ja astiakaapin sijaan on käytössä patapataa muistuttava sieni ja pöydällä teline astioiden kuivatukseen. Aluksi se oli outoa, mutta nyt tuntuisi jo tyhmältä, jos altaan päällä olisi joku kuivauskaappi viemässä tilaa ajatuksilta. Jos olisin lapsellinen, niin kuvittelisin tiskatessani olevani Muumitalossa, niillähän ei ole tiskikaappia.

Ennen lähtöä pohdin myös paljon koti-ikävää. Mietin, että mitä/ketä tulee ensimmäisenä ikävä, vai tuleeko ketään. Ajattelin, että ensimmäisenä ikävöisin omaa kotia, siis sitä tunnetta, että on kotona, jossain omassa, turvallisessa paikassa. Ja seuraavana perhettä ja kavereita. Ja koiriani.

Veikkaan, että nämä kaksi nauttisivat Teksasin lämpötiloista kovin. Siis yöllä.

Tämä koti-ikävä kysymys meinasi jo koitua mun kohtaloksi isäntäperheen saannissa. Olin tietoisesti korostanut aupair-hakemuksessani, kuinka perhe on minulle tärkeä ja vietämme paljon aikaa yhdessä, varsinkin siskonpoikieni kanssa (lastenhoitokokemusta, junou). Isäntäperheeni tietysti ajatteli tämän seuraavalle tasolle, että sillähän tulee sitten ikävä sitä perhettään, jos kerta koko ajan hengailevat yhdessä. Skype-haastattelun jälkeen olin siis ihan varma, että ei ne nyt mua otakaan, kun luulevat että lähden kotiin kesken kaiken. Mutta koskaanhan ei anneta periksi, joten seuraavana päivänä kirjoitin (siskon avustuksella) sähköpostia tulevalle isäntäperheelleni. (Kaivoin tuon sähköpostin nyt esiin, olipas hauskaa lukea se näin jälkikäteen Amerikasta käsin.) Kerroin viestissä, että tulen tietysti ikävöimään kotia ja perhettä, mutta en missään nimessä jättäisi aupair-vuotta kesken koti-ikävän takia. Epäilin myös, että juhlapyhät ja syntymäpäivät olisivat vaikeimpia koti-ikävän kannalta, mutta nykyajan viestimillä ja perheeni tuella kyllä selviäisin vuodesta. (Se sähköposti oli muuten ollut aika ratkaiseva tekijä mun valitsemisessa.)

Noh, heti New Yorkissa huomasin, että meitä on moneen junaan. Yksi aupair-kollega kysyi multa ekana iltana, että onko sulla koti-ikävä. Vastasin, että ei, koska vastahan sitä oltiin 36 tuntia oltu reissussa! Hän katsoi mua ihmeissään ja sanoi vähän syyttävään sävyyn, että hänellä on, koska hän rakastaa perhettään. Selvä juttu, äsjuupliis, mukavaa vuotta!

Saavuttuani El Pasoon tuntui, että koko ajan oli niin paljon kaikkea uutta ja ihmeellistä, etten kerennyt ikävöidä kotiin. Jossain vaiheessa, alkuinnostuksen laannuttua, tuli ikävä suomenkielistä kanssakäymistä. Toisinaan on todella turhauttavaa, kun ei tiedä sanoja jollekin ihan arkipäiväiselle asialle. Tai sitten tietää sanan, mutta kieli ei vaan taivu lausumaan sitä niinkuin aivot käskee. Yhtenä lauantaina kävin hakemassa lounasleivät ravintolasta perheelle, ja kun kolmatta kertaa jouduin korjaamaan sanomisiani kassaneidille, niin totesin, että sori, mä en osaa lausua, voitko vaan lukea tilaukseni tästä muistilapusta?

Ekan kerran koti- ikävä iski kunnolla, kun olin ollut täällä kuukauden ja oltiin isäntäperheen kanssa reissussa Disney Worldissa. Olen matkustellut paljon veljeni ja käp- siis kälyni kanssa, ja nyt uudessa ja tavallaan vielä vieraassa seurassa matkustamisen johdosta tuli ikävä tuttua ja turvallista matkaseuruettani. Koska oli sentään Disneyn täyteinen viikko, niin otin vapaailtanani Doria etsimässä- elokuvan "Mitä Dori tekisi?"- kohdan innoittamana "Mitä Eetu ja Paula tekisi?"- taktiikan käyttöön. Bratwursti-leipä maistui Eetun valitsemana paljon paremmalta ja tuliaisten (siis itselle, haha) ostaminen sujui paljon jouhevammin, kun oli tutut ostohousut (-ja taktiikat) käytössä. Ja parasta tässä oli se, että laitettuani kuvat ja tekstit jälkikäteen kuvitteelliselle matkaseuralleni, he olisivat tehneet juuri samoin!

Huhtikuussa, kun arki täällä alkoi jo olla rutinoitunutta, eikä asiat olleetkaan enää joka päivä uusia ja ihmeellisiä, tuli vähän semmoinen olo, että olispa kiva olla jo Suomessa. Toisten au pairien kanssa puhuminen auttoi. Oli kiva kuulla, että muillakin on ollut "mitä hittoa mä täällä teen?"- hetkiä. Yhden kerran olen katsonut, paljonko maksaisi lennot, jos nyt lähtisin Helsinkiin. Tietenkään en ollut tosissani. Tämä taisi tapahtua silloin, kun siitä upouudesta pyörästä puhkesi kumi, se oli piste iin päälle, kun valmiiksi jo väsytti ja ärsytti ja turhautti. Mutta koska lennon hinta oli nelinumeroinen, otin parin tunnin päiväunet ja jo näytti Teksas paljon mukavammalta paikalta.

Enemmän on kuitenkin niitä wau-hetkiä. Esim. kerran käytiin taas kahvimyymälän drive-thrulla (sieltä autosta ei vaan Amerikassa nousta, ellei ole ihan pakko) ja ajettiin parkkiin paikkaan, josta oli ehkä El Pason hirvein näköala, ruskeaa rakennustyömaata. Siinä kahvia ja jäätelöä nauttiessamme totesin au pair-kaverilleni, että tämän takia me ollaan täällä. Oppimassa uutta kulttuuria, nauttimassa elämästä, testaamassa kaikki pikaruokalat, vailla turhia huolia ja murheita. Eikö niin voisi elää oikeastaan koko elämänsä, sen suurempia murehtimatta, nauttia hetkestä ja katsoa, mitä huominen tuo tullessaan?

Mutta ensimmäisenä tuli tosiaan ikävä kodin tunnetta ja perhettä, ihan kuin epäilinkin. Tai ehkä ennemmin sitä tuttuuden tunnetta ja että on samanhenkisiä ihmisiä ympärillä. Nyt mun huoneeni täällä alkaa näyttää samanlaiselta kodikkaalta sekametelisopalta kuin entinen kotini Suomessa, ja perheeseen ja kavereihin saa aina yhteyden kaikenmaailman sovelluksilla. Aikaero tietysti tuottaa välillä vaikeuksia skype-treffien sopimisessa, mutta toisaalta on hauskaa jutella silloin, kun minä syön aamupalaa ja muut iltaruokaa.

Ja koska jaettu ilo on moninkertainen ilo, niin jaan tähän huvitukseni, joka nauratti minua kovin silloin, kun sain amerikanpuhelimeni. Silloin kun kaikki muut nukkuu (tai ei muuten vaan halua vastata just sillä sekunnilla) on aina yksi, joka on paikalla.

Tavan köpsä, hiien mokelo.

Mitä tulee niihin juhlapyhiin ja syntymäpäiviin, niin ei niistäkään tainnut koitua sen suurempaa ongelmaa. Pääsiäinen ja vappu nyt meni jo ihan plörinäksi perinteiden osalta ja juhannuksena ajattelin sytyttää kynttilän takkaan juhannuskokoksi (kyllä, meillä on takka, joka on oikeastaan koriste, koska eihän sitä täällä tarvitse). Jouluaatto vietetään tämänhetkisen suunnitelman mukaan lentokoneessa matkalla Kaliforniaan, joten siinäkään ei kerkeä ikävöimään äidin laatikoitten ääreen. Perheenjäsenten syntymäpäivistäkin on suurin osa jo takanapäin- isäntäperheeni äiti naureskeli, että mä oon koko kevään lähetellyt synttärikortteja Suomeen. Viime sunnuntaina heräsin aamuviideltä osallistuakseni siskonpoikien synttärijuhliin skypen välityksellä. Oli hauskaa huomata, että kaikki menee siellä niinkuin ennenkin, mikään ei ole muuttunut (paitsi lapset on vähän isompia ja kakussa on enemmän kynttilöitä). Olin mukana 10 minuuttia, että näin onnittelulaulut ja kynttilänpuhallukset, ja sitten jatkoin unia. Hyvin ne pärjäävät siellä ilman minuakin. Ja kymmenen kuukauden päästä me jo nähdään! Ottaen huomioon, kuinka nopeasti nämä 3 kuukautta menivät, niin se on jo ihan kohta.

Jotenka, jos siinä yhdessä laulukilpailussa ääni ratkaisee, niin koti-ikäväasiassa ratkaisevaa on asenne. Tämä turnee kestää kuitenkin vain vuoden, joten on paljon mukavampaa käyttää aika johonkin hauskempaan kuin ikävöintiin. Mutta jos kuitenkin kaikesta huolimatta koti-ikävä iskee, niin olennaista on kolmen vihreän kombo: ensin Whatsapp, joka lähettää sanat, kuvat ja tarvittaessa laulutkin, sitten apuun rientää Spotify eli musiikin parantava voima, ja kolmanneksi asia on vain saatava pois mielestä ja tehtävä jotain kivaa, eli mentävä Starbucksiin kahville. Toimii! (Jos jotain tulee täältä sitten ikävä, niin kaikkia niitä kymmeniä drive-thru-kaistoja, joista valita, mitä tänään syötäisiin/juotaisiin. Niin ja tietysti sitä autoa, jolla ajaa niille.)

Ainiin! Koti-ikävää lievittää myös Suomen takatalvipäivitysten seuraaminen somessa. Tietäkää, että nautin näistä päivittäisistä +28C lämpötiloista teidänkin puolesta.


Aurinkoisin (ja ruskettunein) terveisin, Martta

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Encore

Miten meni noin omasta mielestä?