Niin tylsää ettei sanotuksi saa
Tällä viikolla on tehnyt monena päivänä mieli kirjoittaa blogia, mutta en vaan ole keksinyt, mistä kirjoittaa. Arki on samanlaista rullausta kuin ennenkin, ei ole tapahtunut mitään sen ihmeempää, ja viime viikolla jo kerroin kakkavaipoista, enkä haluaisi toistaa itseäni. Tässäpä kuitenkin nyt olen, kertomassa taas arjen aherruksesta.
Maanantaina alkoi uudet koulukuviot. Vanhin lapsi aloitti kesäleirin yliopistolla, minua huvitti kovin ajatus siitä, että hänen yliopistouransa alkoi 4- vuotiaana, kun omani alkoi 23- vuotiaana. No mutta, parempi myöhään, kuin ei milloinkaan! Yliopistolla parkkipaikat ovat rajalliset, joten saimme paikan jostain hornantuiterista pitkän kävelymatkan päästä koulurakennukselta. Aamuisin, kun vien pojan, minulla on logistisista syistä myös kaksi pienintä lasta mukanani. Siinä saakin aamujumpan samalla, kun raahaa lapset ensin sisälle ja sitten takaisin autoon. Lämpötila on aamulla onneksi vasta +20 C luokkaa, eli sellainen mukavan vilpoinen keli. Iltapäivisin sataset ovat paukkuneet lähes joka päivä tällä viikolla (100F= 37C), joten "iltajumppa" on ollut vähän vaivalloisempi. Silloin ei onneksi ole niitä pieniä mukana, pitää saada vain itseään raahattua eteenpäin paahteessa.
Mutta hätä ei ole tämän näköinen! Isovanhemmat tulivat eilen taloon, ja grandma sanoi ensimmäisen kerran jälkeen nounou näille yliopistovaelluksille. Edessä lieneekin lystikäs kikkailun aika, kun yhteistyöllä etsimme vartioimattoman portin ajaaksemme yliopistoalueelle sisään, toisen jäädessä autoon ja toisen kiikuttaessa lapsen nopeasti luokkaansa. Eihän siinä mitään, mielestäni onkin parasta olla menemättä sieltä, missä aita on matalin, vaan mennä ennemmin sieltä, missä se on rikki.
Paitsi että ollaan nelivuotiaan kanssa nyt molemmat yliopisto-opiskelijoita (ainakin melkein), meillä on sama espanjanopettaja. On hauskaa hakea poika leiriltä ja palata itse parin tunnin päästä omalle espanjantunnille, ainakin opettaja muistaa minut. Espanjanopinnot ovat muuten alkaneet hyvin. Tänään on kolmas tunti, ja sitten onkin pieni tauko edessä, koska tyylilleni ominaisesti lintsaan heti alkuun koko ensi viikon lomareissun takia. Luokkamme on pieni ja opettaja, miss Amanda, on mukava syntyperäinen meksikolainen. Yhtenä päivänä kansallisuuksista puhuttaessa opettaja kertoi ensin muille, kuinka kerrotaan olevansa amerikaano, ja vitsiniekkana sanoi sitten minuun viitaten: "And she.. she is not finished, she is finnish". Siinä muiden naureskellessa mietin, että kuinkakohan moni näistäkään edes tietää, missä Suomi on (pidän huolen, että tämän espanjan kurssin jälkeen ainakin tietävät).
On outoa opiskella uutta kieltä englanniksi. Muistiinpanovihkoni onkin kolmekielinen, eipähän tarvitse luokkakavereilla minun muistiinpanojani kopioida. Opetustyyli on myös ihan erilainen mihin olen tottunut, mutta sehän voi johtua myös siitä, että kyseessä on aikuisopiskelijat. On muuten hauskaa kuunnella, kun leveätä Teksasin murretta puhuvat lausuvat espanjaa! Aakkoset kuulostavat pitkälti samalta kuin suomeksi, joten minulla ei periaatteessa pitäisi olla niiden kanssa ihan yhtä paljon ongelmia kuin eibiicii- kansalaisilla... Ja täällähän opiskellaan siis latinalaisen Amerikan espanjaa, eli sitten joskus Kataloniaan matkustaessani minua pidetään ihan turistina.
Isäntäperheen nuorin lapsi täyttää sunnuntaina vuoden, ja korealaisessa kulttuurissa ensimmäinen syntymäpäivä on suuri juhla. Entivanhaan lapsikuolleisuus oli korkealla ja siksi yksivuotiaaksi asti selvinnyttä lasta oli syytä juhlia. Juhlan kunniaksi siis lähisuku matkustaa meille viikonlopuksi kylään ja edessä on iloinen perhejuhla kakkuineen, koristeineen ja lahjoineen. Minun paketistani löytyy Mauri Kunnaksen Koirien Kalevala in english, voi kyllä olla, ettei yksivuotiaan mielenkiinto riitä ko. teoksen läpikäyntiin vielä pariin vuoteen. Kuten yleensä, minulla kävi pieni kämmi näitä synttärilahjoja suunnitellessa, en ajatellut asioita ihan loppuun asti. Mutta ajatus on tärkein.
Väistämättäkin tuli sitten vähän omaa äitiä ikävä tässä kaiken perhehulinan keskellä. Eikä välttämättä äitiäkään, mutta välillä vaan tuntuu, että olisi mukavaa, jos olisi joku tuttu, läheinen, suomea puhuva ihminen läsnä. Muutenkin kuin sovellusten välityksellä. Meninkin sitten roska silmässä ulos tuijottamaan typerän epäreilua kuuta, joka onnellisena mollottaa taivaalla ja pääsee joka päivä Teksasin lämmöstä Suomen vähälumiseen kesään katsomaan, kuinka lapset leikkii pihalla ja koirat kirmailee karkuun. Ja hittolainen, Rammstein esiintyy viikonloppuna Vantaalla. Tänne lähtiessä keikan väliinjääminen vähän harmitti, mutta ostettuani lipun saman kiertueen keikalle Dallasiin kesäkuun lopussa, oloni "hieman" helpotti. Vantaa vs. Dallas, hmm... Mutta otan silti ilolla vastaan kuvia ja videoita keikalle menijöiltä!!!
Keikoista puheenollen, ostin eilen lipun myös Guns N´ Rosesin syyskuiseen konserttiin El Pason urheilustadionilla. Fanitukseni asteesta kertoo se, että piti tarkistaa yhtyeen nimen kirjoitusasu Googlesta, haha. Mutta lämppärin takia lipun ostinkin- tiesin, että isi menee kateudesta vihreäksi, kun kerron näkeväni ZZ Topin livenä. Lupaan ostaa postikortin tuliaisiksi.
Palaan vielä niihin synttärijuhliin. Oikeastaan en siis osallistu koko tapahtumaan, koska minulla on vapaapäivä ja au pair- tapaaminen syvällä New Mexicossa (lähden siis ensimmäistä kertaa toiseen osavaltioon kruisailemaan). Normaalisti meidän kuukausittaiset au pair- tapaamiset on lähempänä ja oikeastaan emme yleensä tee mitään kahvittelua ihmeellisempää, mutta tällä kertaa menemme joen laskuun. Tai joelle tekemään jotain, en lukenut pientä pränttiä, mutta sittenpä sen näkee, mitä siellä tapahtuu. Toivottavasti reissu on ajomatkan (115 mailia) arvoinen. Tai siis, matkahan on tärkeämpi kuin määränpää (roadtrip!).
Sunnuntaina onkin sitten pakkailupäivä, koska maanantaina lennämme Kalifornian auringon alle San Diegoon. Viimeksi kävin Kaliforniassa (jos Vegasin- reissun välilaskua ei lasketa) kolmevuotiaana. Silloin kaaduin baarijakkaralla ja sain lasinsirusta ison haavan jalkaani, enkä päässyt mereen uimaan muiden kanssa. Valokuvista näkee, että silloin pikku-Marttaa vit- siis ketutti. Toivottavasti tällä kertaa on parempi onni myötä, lienee parasta pysytellä kaukana baarijakkaroista. Ajattelin myös, että rannalla voin sitten laulaa "aavan meren tuolla puolen jossakin on maaaaaa", kunnes tajusin, että sehän on väärä valtameri. Tai kai sitä sitäkin kautta lopulta Suomeen päätyisi, vaikka en kyllä antaisi matkanjohtajalle täysiä pisteitä sellaisesta reittivalinnasta.
Näihin kuviin ja tunnelmiin, hasta la vista amigos!
Martta
 |
| Yhtenä päivänä käytiin koulureppuostoksilla. Sanoin, että katsokaa kameraan, tai juon teidän kuplateet. Toimi. |
Maanantaina alkoi uudet koulukuviot. Vanhin lapsi aloitti kesäleirin yliopistolla, minua huvitti kovin ajatus siitä, että hänen yliopistouransa alkoi 4- vuotiaana, kun omani alkoi 23- vuotiaana. No mutta, parempi myöhään, kuin ei milloinkaan! Yliopistolla parkkipaikat ovat rajalliset, joten saimme paikan jostain hornantuiterista pitkän kävelymatkan päästä koulurakennukselta. Aamuisin, kun vien pojan, minulla on logistisista syistä myös kaksi pienintä lasta mukanani. Siinä saakin aamujumpan samalla, kun raahaa lapset ensin sisälle ja sitten takaisin autoon. Lämpötila on aamulla onneksi vasta +20 C luokkaa, eli sellainen mukavan vilpoinen keli. Iltapäivisin sataset ovat paukkuneet lähes joka päivä tällä viikolla (100F= 37C), joten "iltajumppa" on ollut vähän vaivalloisempi. Silloin ei onneksi ole niitä pieniä mukana, pitää saada vain itseään raahattua eteenpäin paahteessa.
 |
| Tarkenee! Kiitos hänelle, joka keksi ilmastoinnin. |
Mutta hätä ei ole tämän näköinen! Isovanhemmat tulivat eilen taloon, ja grandma sanoi ensimmäisen kerran jälkeen nounou näille yliopistovaelluksille. Edessä lieneekin lystikäs kikkailun aika, kun yhteistyöllä etsimme vartioimattoman portin ajaaksemme yliopistoalueelle sisään, toisen jäädessä autoon ja toisen kiikuttaessa lapsen nopeasti luokkaansa. Eihän siinä mitään, mielestäni onkin parasta olla menemättä sieltä, missä aita on matalin, vaan mennä ennemmin sieltä, missä se on rikki.
Paitsi että ollaan nelivuotiaan kanssa nyt molemmat yliopisto-opiskelijoita (ainakin melkein), meillä on sama espanjanopettaja. On hauskaa hakea poika leiriltä ja palata itse parin tunnin päästä omalle espanjantunnille, ainakin opettaja muistaa minut. Espanjanopinnot ovat muuten alkaneet hyvin. Tänään on kolmas tunti, ja sitten onkin pieni tauko edessä, koska tyylilleni ominaisesti lintsaan heti alkuun koko ensi viikon lomareissun takia. Luokkamme on pieni ja opettaja, miss Amanda, on mukava syntyperäinen meksikolainen. Yhtenä päivänä kansallisuuksista puhuttaessa opettaja kertoi ensin muille, kuinka kerrotaan olevansa amerikaano, ja vitsiniekkana sanoi sitten minuun viitaten: "And she.. she is not finished, she is finnish". Siinä muiden naureskellessa mietin, että kuinkakohan moni näistäkään edes tietää, missä Suomi on (pidän huolen, että tämän espanjan kurssin jälkeen ainakin tietävät).
On outoa opiskella uutta kieltä englanniksi. Muistiinpanovihkoni onkin kolmekielinen, eipähän tarvitse luokkakavereilla minun muistiinpanojani kopioida. Opetustyyli on myös ihan erilainen mihin olen tottunut, mutta sehän voi johtua myös siitä, että kyseessä on aikuisopiskelijat. On muuten hauskaa kuunnella, kun leveätä Teksasin murretta puhuvat lausuvat espanjaa! Aakkoset kuulostavat pitkälti samalta kuin suomeksi, joten minulla ei periaatteessa pitäisi olla niiden kanssa ihan yhtä paljon ongelmia kuin eibiicii- kansalaisilla... Ja täällähän opiskellaan siis latinalaisen Amerikan espanjaa, eli sitten joskus Kataloniaan matkustaessani minua pidetään ihan turistina.
 |
| Kouluvermeet oikeanvärisessä kuosissa |
Isäntäperheen nuorin lapsi täyttää sunnuntaina vuoden, ja korealaisessa kulttuurissa ensimmäinen syntymäpäivä on suuri juhla. Entivanhaan lapsikuolleisuus oli korkealla ja siksi yksivuotiaaksi asti selvinnyttä lasta oli syytä juhlia. Juhlan kunniaksi siis lähisuku matkustaa meille viikonlopuksi kylään ja edessä on iloinen perhejuhla kakkuineen, koristeineen ja lahjoineen. Minun paketistani löytyy Mauri Kunnaksen Koirien Kalevala in english, voi kyllä olla, ettei yksivuotiaan mielenkiinto riitä ko. teoksen läpikäyntiin vielä pariin vuoteen. Kuten yleensä, minulla kävi pieni kämmi näitä synttärilahjoja suunnitellessa, en ajatellut asioita ihan loppuun asti. Mutta ajatus on tärkein.
Väistämättäkin tuli sitten vähän omaa äitiä ikävä tässä kaiken perhehulinan keskellä. Eikä välttämättä äitiäkään, mutta välillä vaan tuntuu, että olisi mukavaa, jos olisi joku tuttu, läheinen, suomea puhuva ihminen läsnä. Muutenkin kuin sovellusten välityksellä. Meninkin sitten roska silmässä ulos tuijottamaan typerän epäreilua kuuta, joka onnellisena mollottaa taivaalla ja pääsee joka päivä Teksasin lämmöstä Suomen vähälumiseen kesään katsomaan, kuinka lapset leikkii pihalla ja koirat kirmailee karkuun. Ja hittolainen, Rammstein esiintyy viikonloppuna Vantaalla. Tänne lähtiessä keikan väliinjääminen vähän harmitti, mutta ostettuani lipun saman kiertueen keikalle Dallasiin kesäkuun lopussa, oloni "hieman" helpotti. Vantaa vs. Dallas, hmm... Mutta otan silti ilolla vastaan kuvia ja videoita keikalle menijöiltä!!!
 |
| Tehtiin lopulta sovinto sen typerän kuun kanssa. |
Keikoista puheenollen, ostin eilen lipun myös Guns N´ Rosesin syyskuiseen konserttiin El Pason urheilustadionilla. Fanitukseni asteesta kertoo se, että piti tarkistaa yhtyeen nimen kirjoitusasu Googlesta, haha. Mutta lämppärin takia lipun ostinkin- tiesin, että isi menee kateudesta vihreäksi, kun kerron näkeväni ZZ Topin livenä. Lupaan ostaa postikortin tuliaisiksi.
Palaan vielä niihin synttärijuhliin. Oikeastaan en siis osallistu koko tapahtumaan, koska minulla on vapaapäivä ja au pair- tapaaminen syvällä New Mexicossa (lähden siis ensimmäistä kertaa toiseen osavaltioon kruisailemaan). Normaalisti meidän kuukausittaiset au pair- tapaamiset on lähempänä ja oikeastaan emme yleensä tee mitään kahvittelua ihmeellisempää, mutta tällä kertaa menemme joen laskuun. Tai joelle tekemään jotain, en lukenut pientä pränttiä, mutta sittenpä sen näkee, mitä siellä tapahtuu. Toivottavasti reissu on ajomatkan (115 mailia) arvoinen. Tai siis, matkahan on tärkeämpi kuin määränpää (roadtrip!).
Sunnuntaina onkin sitten pakkailupäivä, koska maanantaina lennämme Kalifornian auringon alle San Diegoon. Viimeksi kävin Kaliforniassa (jos Vegasin- reissun välilaskua ei lasketa) kolmevuotiaana. Silloin kaaduin baarijakkaralla ja sain lasinsirusta ison haavan jalkaani, enkä päässyt mereen uimaan muiden kanssa. Valokuvista näkee, että silloin pikku-Marttaa vit- siis ketutti. Toivottavasti tällä kertaa on parempi onni myötä, lienee parasta pysytellä kaukana baarijakkaroista. Ajattelin myös, että rannalla voin sitten laulaa "aavan meren tuolla puolen jossakin on maaaaaa", kunnes tajusin, että sehän on väärä valtameri. Tai kai sitä sitäkin kautta lopulta Suomeen päätyisi, vaikka en kyllä antaisi matkanjohtajalle täysiä pisteitä sellaisesta reittivalinnasta.
 |
| Valokuvasta otetusta skannauksesta tulostetusta kopiosta otettu valokuva. #tb San Jose -97, muumihousut ja mökömartan varvas, nevöföget (vaikka rehellisesti sanottuna en kyllä muista tapausta) |
Näihin kuviin ja tunnelmiin, hasta la vista amigos!
Martta
Kommentit
Lähetä kommentti