Eilen tuli ensimmäistä kertaa ajatus, että voi hittolainen, minulla on enäääääää reilu puoli vuotta elpasoilua jäljellä. Iski pieni paniikki varsinkin sen takia, etten ole vieläkään saanut aikaiseksi käydä vuorilla vaeltamassa. Siispä, tänä aamuna, kun havaitsin lämpötilan olevan harvinaisen viileä (+26C), päätin pakata reppuni ja lähteä pienelle vaellusretkelle. Mehän asutaan ihan tässä vuorten kupeessa, mutta silti koin tarpeelliseksi ajaa 45 mailia itään erilaisen vuorimaiseman perässä. Vaikka ajelin tunnin (eksyin kerran), olin edelleen El Pasossa.
Paikka oli Hueco Tanks State Park, yksi El Pason lukuisista luonnonpuistoista. Ennen kuin pääsi luonnonhelmaan, piti mennä iänikuiseen oppaan mökkiin katsomaan perehdytysvideo. Tai oli se DVD, että sentään tältä vuosituhannelta. Videolla intiaani kertoi paikan historiaa ja kielsi roskaamisen ja luolamaalausten turmelemisen graffiteilla. Videon jälkeen sain perehdytystodistuksen ja luvan lähteä seikkailemaan. Sukunimekseni todistukseen sain "Kele", voi keleen kele mitä tunareita.
Vaikka tarkoitukseni oli mennä vaeltamaan, ei jotenkaan huvittanut lähteä tallustelemaan heinikkoon vuoren vierustaa "varo käärmeitä"- kylttien sekaan, joten suuntasin suoraan vuorille kiipeilemään. Siellä ei mennyt mitään reittejä, vaan opas sanoi, että kulkekaa mihin huvittaa, eli tietysti otin määränpääkseni korkeimman huipun.
 |
| Tämän polun mittainen oli "vaellukseni" |
 |
| Kiviä... |
 |
| ...kiviä... |
 |
| ...vettä... |
 |
| ... ja kiviä. |
Loppupeleissä en ihan päässyt sinne minne halusin, koska maalaisjärki muistutti, että sen mikä menee ylös, on myös tultava alas. Epäilin vähän hallitun alastulon taitojani melko jyrkähköillä lohkareilla, joten tyydyin juomaan päiväkahvini toiseksi korkeimmalla huipulla. Mutta hyvin näki sieltäkin!
 |
| Tuolla ylhäällä mä olin! Toki en ihan tältä puolelta sinne pinkonut, toiselta puolelta reitti oli vähän vähemmän jyrkkä |
Paluumatkalla menetin hetkellisesti suuntavaistoni, kun joka puolella näkyi melko samanlaisia kiviröykkiöitä, mutta lopulta päättelin (ottamieni valokuvien perusteella) reitin takaisin autolle. Tuli vähän Hannu&Kerttu-fiilis. En siis todellakaan ole mikään kiipeilyharrastaja ja yleensä myös tyhmän uhkarohkea tällaisissa asioissa, joten olen aika ylpeä, että selvisin yhtenä kappaleena reissusta kotiin. Jaloissa törrötti muutama kaktuksen piikki, mutta nehän nyt on matkamuistoja. Oli hauskaa ja aion kyllä mennä joskus uudelleen, mutta silloin laitan pitkät housut ja vähän ärhäkämmät kengät, niin ei tarvitse niistä käärmeistä niin huolia. Ja ties mitä kahdeksanjalkaisia siellä heinikossa vaanii... Yäk.
Loppuun tietysti sääpäivitys. Tällä viikolla on satanut lähes joka päivä ja sitä vettä on tullut paljon. Tiet tulvii ja ruuhkautuu, koska kolmesta kaistasta yleensä vain keskimmäinen on ajokunnossa, reunimmaiset ovat joko veden vallassa tai sitten kaatuneita liikennemerkkejä täynnä. Siihen kun lisää vielä näkyvyyttä huomattavasti haittaavan rankkasateen, niin ajo-olosuhteet ovat melko ekstriimit. Syyskuu on kuulemma monsuunisadekuukausi, sitä odotellessa.
 |
| Katu on irti. Tänään sade otti asfaltitkin mukaansa |
 |
| Asfaltti lähti kuvan vasemmasta reunasta ja päätyi sadevesien mukana tuonne poliisiauton eteen |
 |
| Mutta myrskyn jälkeen tulee pikkuhiljaa poutasää |
 |
| Ja onneksi aina on loistava sää grillata. Tänään lohta (ja on muuten norjalaista...) |
Sadeterveisin,
Martta
Kommentit
Lähetä kommentti