Marttacamp™

Kesä on ohi! Lapsilla alkoi taas koulu ja totuttelu uuteen arkeen alkaa. Täällähän siis "oikea" koulu alkaa viisivuotiaana, elikkä isäntäperheen vanhin lapsi lähtee nyt opintielle. Pienemmät pysyvät vielä "pre-k":ssa, mutta sanotaan sitä myös arkikielessä kouluksi, joten koulua käyvät kaikki.

Niin hassulta kuin se kuulostaakin, niin lapsethan oli kuitenkin koko kesän jossain leireillä/päivähoidossa eli varsinaista kesälomaa heillä ei ollut. Ainoastaan loman viimeinen viikko eli viime viikko oli poikkeus, jolloin 5v oli koko viikon pääasiassa minun kanssani kotona, mutta kaksi pienintä kyllä päivähoidossa. Koska laps oli tottunut jo kesäleireihin, niin olihan minunkin nyt laitettava parastani peliin ja niimpä hän osallistuikin Marttacampille™.

Suunnitelmat leirille oli tottakai suuret, toteutus sitten vähän minimaalisempi. Alkuperäisen suunnitelman mukaan aamupäivät oli pyhitetty urheilulle ja iltapäivät kielten opiskelulle, mukaan lukien suomen alkeet. No mutta, kylään tuli kaikkien sankarien antisankari vituiksmän, ja varsinkin ne kieliopinnot jäi vähemmälle. "Hämähämähäkki kiipes langalle" on edelleen ainoa, mitä poika osaa suomeksi. Vaan oli meillä kuitenkin hauskaa.

Suunnitelma: urheilua. Toteutus: ruokaa, ruokaa, enemmän ruokaa.

Pizza Hutin lounasbuffa oli melko hintava: yhteensä 5,40 dollaria meiltä kahdelta

Kahvitauko ja nuottien kirjoitustreenit

Maanantaina minulla oli vapaapäivä, joten Marttacamp oli peruttu. Hehe. Tiistaina aloitettiin sitten reippaasti ja vietyämme pienemmät lapset päivähoitoon menimme puistoon harjoittelemaan pyöräilyä ilman apupyöriä noin puoleksi tunniksi. Auringonpaahde vei lopulta voiton, joten totesimme urheilemisen riittävän tälle päivää ja lähdimme etsimään virkistäviä smoothieita ennen ruokaostosten suorittamista. Laitoin osoitteen navigaattoriin ja kiltisti sitä seurasin, mutta silti olimme jotenkin kummallisesti väärässä paikassa. Ajelin ympyrää jonkin aikaa ja alkoi turhauttamaan koko touhu, kysyin lapselta että mites on, vieläkö me etsitään vai luovutetaanko vaan ja ollaan ilman smoothieita? Takapenkiltä tuli kuin apteekin hyllyltä karatesta opittu ajatusmalli: "Ei Martta, älä luovuta! Voittajat ei koskaan luovuta, eikä luovuttajat koskaan voita!" Tämä oli niin hyvä argumentti, että nauramasta päästyäni lopulta löydettiin etsimämme yogoberry (olimme siis väärällä puolen rakennusta, hups). Heitettiin yläfemmat ja nautittiin ansaitsemamme välipalat.

Sen jälkeen mentiin Costcoon viikon ruokaostoksille, ja sehän olikin tämän kaverin kanssa lystiä! Hän osaa lukea, joten hän oli kauppalappuvastaava eli kertoi mitä tarvitaan ja yliviivasi jo kerätyt tuotteet. Kassalla häntä kovasti kiinnosti tuotteiden hinnat, ja kun myyjä sanoi vitsillä, että nämä ostokset tulevat maksamaan miljoonia dollareita, niin lapsen silmät pyöristyivät ja hän kysyi, että oikeestiko, onko meillä tarpeeksi rahaa?! Ei ne sitten ihan miljoonia maksanut, mutta poika kiekui loppusumman kuitenkin kovaan ääneen ja sai kanssajonottajat taas hämmästelemään numero-osaamistaan.

Kauppalappuvastaava ja kilometrikuitti

Iltapäivät olivatkin sitten melko leppoisia. Aina kotona ollessa lapsilla on lounaan jälkeen kahden tunnin nap time quiet time, jolloinka ollaan kukin omissa oloissamme hiljaa rauhoittumassa eli päiväunilla= au pairin päivän kohokohta. Olenkin pohtinut muutamaan kertaan, että miten voisin palata sellaiseen työympäristöön, jossa ei saa nukkua päiväunia... Nojoo, se on sitten sen ajan murhe. Päiväunien jälkeen aika meni harrastusten parissa ja pikkusisaruksia hoidosta hakiessa.

Keskiviikkona suoritettiin aamupäivällä edellispäivältä uupumaan jääneet ruokaostokset normikaupassa, siis kaikki ne ruoka-aineet, jota ei haluta tukkupakkauksessa. Sitten meille tuli vieraita ja iltapäivä meni El Pason kiertoajelulla, josta jo kerroinkin. Ei kieliopintoja siis, saatikka urheilua.

Torstaina Marttacamp oli oikeastaan taas peruttu, kun 5v lähti isovanhempiensa kanssa päiväretkelle läheisille luolille. Minä jäin kotiin, koska piti viedä nuorin lapsi lääkäriin. Ja sehän oli taas oppimiskokemus... Olin ajatellut etukäteen, että tuleekohan lääkärikäynnillä ongelmia, koska en ole lapsen huoltaja. Muistelin kuulleeni joltain toiselta au pairilta, että hän oli ollut pulassa, kun sairaala ei suostunut luovuttamaan lasta hänelle, vaan paikalla pitäisi olla vanhemmat. No, en kuitenkaan ollut tehnyt asian eteen mitään etukäteen (pyytänyt kirjallista lupalappua tms. vanhemmilta), koska ajattelin, että kyllähän siitä nyt jotenkin selvitään.

Olin kuitenkin pulassa heti kättelyssä, kun piti kertoa lapsen vanhempien tiedot syntymäajoista työnantajatietoihin. Oikeastaan minulla oli ongelmia myös lapsen syntymäpäivän muistamisessa, ja sitten menee vielä ajatukset solmuun, että oliko se nyt kuukausi vai päivä ensin, kun päivämääriä kirjoitellaan. No mutta, tekstiviestittelin tiedot perheen äidin kanssa kuntoon ja luulin olevani selvillä vesillä. Pah ja pyh. Kohta lääkäri ilmoitti sitten, että ei suostu tutkimaan lasta ilman vanhempien kirjallista suostumusta, että varmistetaan, etten vaan ole kidnappaaja. Koska kuulotarkastukseenhan kidnappaajat lapset ensimmäisenä vie... Ei vaan, ymmärrän kyllä pointin, mutta vähän turhautti. Saatiin sitten lopulta 1,5 tuntia siellä odoteltuamme sähköpostitse suostumusasiat kuntoon, ja päästiin vastaanotolle. Sillä hetkellä lapsonen tietysti pyöräytti kakkoset vaippaan, enkä voinut enää lähteä vaipanvaihtohommiin kun lopultakin oltiin päästy toimenpidehuoneeseen, joten oltiin sitten haisuleita. Elämä on.

Siinä sitten lääkärin tarkastaessa lapsen kuuloa huomasin rauhoittelevani lasta rapsuttamalla sitä korvan takaa kuin koiraa. En ole ennen käyttänyt lapsia lääkärissä, vain koiria. Vaan hyvin toimi lapseenkin tuo rauhoittelukikka, tai sitten se oli vain väsynyt kaikesta odottelusta. Tulokset oli myös hyvät, kuulo ok, ja samalla totesin omankin kuuloni olevan kunnossa, koska kääntelin päätä aina samaan suuntaan kuin lapsikin testiääniä kuunnellessaan. Muy bien, kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Torstai- iltana käytiin juhladinnerillä Golden Corral- buffetissa. Ei se oikeasti mikään juhla ollut, mutta olin himoinnut sitä jo yli viikon ja mielessäni tehnyt siitä juhlan. Käytiin siellä myös minun ensimmäisenä täälläoloviikonloppuna, muistan olleeni silloin haltioissani, ja tällä kertaa tunne oli melko samanmoinen. Buffet on valtava useine linjastoineen täynnä pääosin amerikkalaisia ja vähän myös meksikolaisia ruokia, sitten on runsas salaattipöytä ja kirsikkana kakun päällä jälkiruokavalikoima hattarakoneineen ja suklaaputouksineen. Niinkuin isäni sanoisi: näin minä kun söivät (vaan söin kyllä itekin).

Amerikaanot laittaa bataattilaatikon päälle vaahtokarkkeja. VAAHTOKARKKEJA. Oli melko hyvää.

Ruokailunautinnon kruunasi lastenmukien huippuhauskat vitsit

Perjantai oli leirin viimeinen päivä ja vielä aamulla leiriohjaajalla ei ollut minkäänlaista toimintasuunnitelmaa päivälle. Siispä edettiin ihan rauhallisesti aamupalojen ja pikkulasten hoitoon viennissä. Siinä vaiheessa kun ne oli suoritettu, olin saanut huippuomaperäisen idean mennä puistoon leikkimään. Yritettiin löytää yhtä puistoa, jossa ollaan aiemmin käyty, mutta kumpikaan ei muistettu millä tiellä se on, saatikka mikä puiston nimi on. Siispä googlekaan ei osannut meitä paljon auttaa. Kurvailtiin taas ympäriinsä melko kauan, ja lopulta päädyttiin sinne samaan puistoon missä aina ollaan. Tässä vaiheessa lounasaika olikin sitten jo aika lähellä. Leikittiin kuitenkin aikamme (istuttiin keinussa ja laulettiin numeroita espanjaksi- viikon kieliopinnot suoritettu) ja sitten suunnattiin lounaalle. Haettiin ruoat meksikolaiselta grilliltä suunnitelmanamme mennä ylös vuorille pikniklounaalle. Grillillä ei ollut kaakaota, mikä sai pikkuihmisen melko surulliseksi. Kassatädillä meni lapsen väpättävä alahuuli tunteisiin, joten saimme lapsen ruoan ilmaiseksi. Asiaan saattoi vaikuttaa myös se, että en ihan ollut samalla aksenttitaajudella myyjän kanssa (kielimuuri), joten kai se ajatteli, että tuota maahanmuuttajanaista pitää nyt vähän auttaa mäessä.

Tähän väliin kerrottakoon, että El Pasossa on tosi paljon uusioperheitä. Ehkäpä siksi minua on usein luultu lasten kanssa liikkuessani niiden äidiksi, vaikka ei millään asteella olla samannäköisiä. Yhtenä päivänä oli taas koominen tilanne, kun vietiin lapsia hoitoon ja olin vielä autolla noukkimassa pienempiä, kun vanhin jo juoksi kauempana, ja huusin hänelle, että odota. Joku nainen sitten puuttui tilanteeseen ja sanoi pojalle, että odota äitiäsi, jolloin poika katsoi häntä hassusti ja sanoi, että ei toi oo mun äiti. Nainen katsoi hämillään poikaa ja sitten minua hihittelemässä autolla ja koki parhaaksi poistua tilanteesta. Näin kävi kerran myös kolmivuotiaan kanssa, kun joku mies sanoi hänelle samalla lailla, että odota äitiäsi. Tyttö ei ihan ymmärtänyt, katsoi hämillään ympärilleen ja kysyi: "ai onko äiti täällä?". Hahhaa.

Kruunattiin leiriviikko leipomalla yhdessä mustikkapiirakka tuoreehkoista meksikolaisista pensasmustikoista. Poika oli myös epätavallisen avulias päivällisvalmisteluissa, kattoi pöydän ja siivosi lattialle läikkyneet maidot. Totesin sitten vaan isäntäperheeni vanhemmille, että katsokaas vaan miten positiivinen vaikutus on ollut tällä viikon mittaisella huipputason kesäleirillä. Sain vastaukseksi makoisat naurut. Olin tosissani.

Tässä pohditaan, että kuka levitti hiutaleet lattialle. "No... minä se en ainakaan ollut."

Mutta nyt, kesä on ohi. Ja kun sanon "kesä on ohi", en suinkaan tarkoita, että kesäsäät olisivat ohi. Samat kolmekymppiset paukkuu edelleen, ja naureskelinkin siskolleni, että Suomessa aina kun yrittää neuloa jotain kesätoppia tai -kassia, niin se ei ikinä valmistu samaksi kesäksi. Vaan täällä saattaisi jopa valmistua, koska lämpimät säät jatkuvat niin pitkään. Nyt on kyllä monsuunikausi (aiemmasta tiedostani poiketen monsuunikausi onkin heinä-syyskuu, eikä pelkkä syyskuu), joten vettä sataa paljon ja toisinaan myös sisätiloissa. Pääosin sää on kuitenkin aurinkoinen ja kuuma.

Joskus aamuisin on vähän sumuista

Mutta yleensä iltaa kohden kirkastuu (no okei, tää on otettu seuraavana aamuna)

Ja tässä on se maanantainen täydellinen auringonpimennys. Sijaintini sen katseluun ei vaan ollut täydellinen, olisi pitänyt mennä muutama sata mailia koilliseen.

Sain viime postauksestani palautetta, että kiitos taas tästä positiivisuuspläjäyksestä. Toisinaan mua ärsyttää kirjoittaa tätä ah niin iloista blogiani, kun maailmassa ja Suomessa tapahtuu vaikka mitä kaikkea pahaa, mutta sitten haluan ajatella, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Jos saan näillä toisinaan melko älyvapailla tarinoillani jonkun iloiseksi, niin silloin blogini perimmäinen tarkoitus on täyttynyt. Minun täytyy varmaan marraskuun pimeydessä tihentää kirjoitusväliä lukijoideni kaamosmasennusta ehkäistäkseni...

Haha, marraskuuta odotellessa! (minulla on silloin muutama lomapäivä ja lomareissu)

Martta

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Encore

Miten meni noin omasta mielestä?

Koti-ikävästä (ja sen taltuttamisesta)