Itku pitkästä ilosta

Loma lusittu ja paluu arkeen on tapahtunut. Aluksi ajattelin, etten kirjoittaisi lomasta sen enempiä blogiin, mutta yleisön pyynnöstä raportoin sittenkin (pyyntö se on yksikin, ei edes suoraan minulle somessa esitetty kommentti. Terkkuja Jokelaan!). Vähän aikaa sitten sain myös toiveen, että lisää kuvia blogiin. Tässä postauksessa on nyt sitten kuvia enemmän kuin paljon, koska kuvathan kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Vaikka sanoja tältä lomalta ei kyllä puuttunut.

Lomaviikon maanantaina saavuin Torontoon ongelmien saattelemana- maksukortit ei meinanneet toimia ja fiksuna likkana olin unohtanut selvittää yksityiskohtaisesti, miten majoitukseen pääsee. Onneksi kysyvä ei tieltä eksy ja lopulta löysin perille saatuani apua ranskaa puhuvilta paikallisilta. Hädissäni aloitin lauseeni ranskan sijaan espanjaksi "hablo ingles?", mutta hvyin meni jakeluun sekin.

Tiistaiaamuna oli vähän perhosia vatsassa. Siinä lentokentän "International arrivals"- portilla 45 minuuttia levottomasti odoteltuani ajattelin jo, että ei ne nyt tulleetkaan, huijausta koko juttu, mutta lopulta bongasin Eetun ja Paulan tutut naamat ja juttu luisti välittömästi niinkuin emme olisi erossa olleetkaan. En ollut askarrellut tervetulokylttiä, vaan varuiksi olin kirjoittanut sukunimen paitaan kolmella kotimaisella (suomi, ruotsi, saame), jos ei ne vaikka tunnistakaan jenkkiläistynyttä olemustani. Ei pelkoa, tunnistivat.

Äitille oli luvattu laittaa selfie heti kun nähdään. Tukka hyvin, näkyyks kello?

Majoituksemme oli Airbnb:n kautta hommattu yksityishenkilön kellariasunto, joka sijaitsi näppärästi ostoskeskuksen ja hyvien liikenneyhteyksien läheisyydessä. Majoitusisäntä oli mukava ranskaa puhuva vanhempi herrasmies, jolla oli kaksi pientä koiraa; oli kotoisaa herätä aamulla yläkerrasta kuuluvaan koirien haukuntaan.

Kämppään pääsi sisälle takapihalta, jonne kuljettiin talojen välissä olevaa käytävää pitkin. Tämä oli vielä leveä käytävä, joissain taloissa oli väliä vaan parikymmentä senttiä

Koska saavuin aiemmin kuin muut, olin kerennyt uudelleensisustaa majapaikan huippukotoisaksi (tylsien suklaiden sijaan tyynyn vieressä arskat, shottilasit ja Disneyn saippuat)

Majoitusisäntä tuli yhtenä iltana käymään ja katsoi eteisen kenkäriviä: "Siis hetkinen, teitähän on kolme täällä?" "Joo kyllä, yhdet kengät meni jo rikki".

Jottei mannertenväliä matkanneet olisi nukahtaneet jetlagiinsa heti alkuillasta, mentiin tiistai-iltana baseball- peliin. Käytiin ostamassa paikallisen joukkueen eli Toronto Blue Jaysin fanivermeet lähi-Waltsusta (sai halvemmalla kuin stadionin fanikaupasta) ja lähdettiin peliin kuin paikalliset konsanaan. Onneksi yksi meistä oli kerrannut pelin säännöt etukäteen, joten oltiin jotakuinkin kartalla mitä tapahtui. Silti oltiin kyllä pelin lopussa viimeisten joukossa tajuamassa, että hei me voitettiin!

Paikat oli taas ylähyllyllä ja Eetu huolestui, jaksaako hodarimyyjä edes kavuta niin ylös. Vaan näkipä hyvin koko kentän!

CN Tower näkyi hienosti meitä vastapäätä, illan pimetessä siinä oli tyylikkäästi valot koko matkalta

Lomamme oli hyvin suunniteltuna jo puoliksi tehty, kun olimme etukäteen keksineet jokaiselle päivälle jotain ohjelmaa. NHL- kausi ei ole vielä alkanut, joten peliin ei päästy (Maple Leafsin ensimmäinen harjoituspelikin oli juuri sopivasti vasta ensimmäisenä lomanjälkeisenä päivänä), mutta onneksi Torontosta löytyy se kaikkein pyhin eli Hockey Hall of Fame. Suuntasimme sinne keskiviikkona, ja siellä sai kyllä potea kotimaan ylpeyttä oikein roppakaupalla. Siellä pääsi kokeilemaan torjumista ja rankkareiden vetoa änäripelaajien kanssa, tosin valitettavan virtuaalisesti. Hävisin Eetulle maalivahdin puuhissa (ainoa torjuntani tuli vahingossa, kun liian iso räpylä lensi kädestä) mutta lämykisan voitin niin kirkkaasti, että velipoikaa harmitti vielä seuraavana päivänäkin. (Veikkaan, että harmittaa edelleen.)

Suomi mainittu! (tässä vain muutamia mainitakseni)

Studiossa sai testata selostajan taitojaan. Minulla jäi pesti saamatta, kuulemma kielenkäyttöni ei sopinut suoraan lähetykseen

Päästiin Montrealin pukukoppiinkin

Ja mikäs se siinä!

Great Hallin galleriassa on jo Jari...

...ja tähän tulee marraskuussa Teemu

Jääkiekon kanssahan toimii perinteisesti olut, joten Hall of Famesta selvittyämme suuntasimme burritolounaan kautta panimokierrokselle Kanadan vihreimpään panimoon Steam Whistle Breweryyn. Järjestetyllä kierroksella pääsi näkemään oluen valmistuksen maltaista aina pakkauslinjastolle asti, ja sai siellä tietysti myös maistiaisia. Oluen valmistuksen alkupäässä lämpötila oli melko tukalan kuuma, ja totesin sitten Eetun pyyhkiessä hikikarpaloita (tai -luumuja) otsalta, että tämähän on kuin viileä kesäpäivä El Pasossa.

Matkalla panimolle käveltiin Maple Leafsin kotihallin ohi

Epäurheilijamaisesta käytöksestä kakkonen (siis vastustajalle)

"Pidä lippu korkeella" (tää on kyllä perjantaina taas ohikävellessä otettu kuva, mutta haitanneeko tuo)

Steam Whistle Brewery

Dream job?

Pakkauslinjasto

Ja mihin keskustassa meneekään, taustalla näkyy CN Tower

Torstaina vuokrattiin auto ja otettiin suuntima kohti Niagaran putouksia. Eetu oli kuljettajana, koska oli liian innokas olemaan olematta, ja lisäksi alle 24-vuotiaasta kuskista (eli minusta) olisi pitänyt maksaa vuokrafirmaan lisämaksua. Minut sijoitettiin siis apukuskin paikalle, koska kuitenkin olettaisi puolen vuoden kokemuksella, että osaisin vähän neuvoa amerikanmantereen liikenteessä ja hillitä erilaisesta liikennekulttuurista aiheutuvaa paniikkia.

Ha. Ha. Ja ha.

Homma alkoi sillä, että veljen hermoillessa parkkipaikalta lähtöä minä etsin tupakansytytintä navigaattoria varten ja painoin vahingossa (erittäin tyhmästi apukuskin käden udottuville sijoitettua) P- nappia, eli auto jysähti kesken matkan kuin seinään parkkitilaan. Sitä huutoa kuunnellessa tuli hyvinkin kotoisa olo, "älä s------ paina sitä nappulaa!". Eetu päivitti päivän päätteeksi instagramiin: "ja autokin ohjautui kuin itsestään", mikä oli siis täysi valhe. Sen sijaan auto kyllä pysähtyi kuin itsestään...

Mutta se oli ihan hieno auto. Toyota, tottakai.

Tässä vaiheessa, tien ollessa kolmikaistainen, tunnelma oli ihan chill, mutta kohta, kun kaistoja tuli pari lisää molemmille sivuille, niin silloin piti olla hiljaa

Virkaatekevä matkanjohtaja (kuvassa, sopimus on toistaiseksi katkolla) oli onneksi suunnitellut aamiaisen puolimatkaan pannarimestoille. Sai kuljettajakin vähän päästellä höyryjä.

Hyvä pannukakku, parempi mieli!

Löydettiin lopulta perille Niagaran putouksille. Siellä oli kaikenlaisia helikopteri- ja venekierroksia putousten yllä/alla/välissä, mutta koska meidän matkabudjetti meni jo siihen vuokra-autoon, niin käppäiltiin vain kävelytietä kanjonin reunalla. Vaan hyvät oli maisemat siitäkin! Vastapuoli on siis USA:a, oli jännittävää olla vaihteeksi rajan toisella puolella, kun tähän asti olen tottunut katselemaan jenkeistä Meksikoon.

Just dingel about it, täällä ollaan!



Nämä nykynuoret ovat sitä selfiekansaa

Kanadastahan nämä näkee paljon paremmin, tuolla USA:n puolella vaan kastuisi

Saatuani anteeksi aamuisen nappulaepisodin asetin putouksilta lähtiessämme navigaattorin määränpääksi Niagara Falls Outletit. Enhän tietenkään tajunnut, että niitä on sekä Kanadan että USA:n puolella, ja tietenkin valikoin navigaattorin listasta vahingossa jälkimmäisen. Siinä vaiheessa, kun u- käännöstä ei enää pystynyt tekemään ja kaistavaihtoehdot olivat joko "Trucks to USA" tai "Cars to USA", aavistuksen verran vihaisen kuuloinen huuto oli jotakuinkin luokkaa "no hyvähän se sulla on nauraa, kun sulla on viisumi!". Hätähän ei tietenkään ollut sen näköinen, eihän USA:an kukaan vahingossa pääse, eikä ne rajallakaan olisi meitä ensimmäisenä pidättäneet. Saatiinkin lopulta uukkari tehtyä juuri ennen rajakoppeja, mutta jotenkin tuntui, että se oli vähän turhan jännittävää matkaseuran mielestä. Tulevaisuuden roadtripeillä minulle onkin varmasti takapenkki varattu ja plussaa on, jos olisin hiljaa.

Miten niin olisi pitänyt tietää sen olevan viimeinen ramppi Kanadan puolella?

Autoilun aiheuttamia hermotiloja lukuunottamatta meillä oli hauska päivä. Putouksilla maisemat oli hyvät ja lopulta löydettiin ne oikeat, kanadanpuoleiset outlet-myymälätkin. Shoppailujen jälkeen suunnattiin vanhan kunnon Wayne Gretskyn viinitilalle, johon oltiin varattu opastettu kierros. Saatiin kierros privaatisti vain meille kolmelle ja olimme muuten oppaan ensimmäiset suomalaiset ikinä, mutta minä jo päivän toinen teksasilainen.

Viinikierros oli tosi mielenkiintoinen! Niagaran alue on hyvää viinitilaseutua maaperän ja tuulien takia, ja siellä olikin rypäleviljelmät käynnissä joka puolin valtateitä. Tietysti Gretsky toi asiaan vähän lisää kiinnostavuutta, vaikka olikin melko tylsää, ettei herra itse partioinut paikalla. Mutta jos kukaan Torontoon matkustaa, niin suosittelen kyllä tätä viinitilaa lämpimästi. Ja jos opas kertoo, että minulla kävi täällä kerran yhdet suomalaiset, niin tiedät, kenestä puhutaan.

Paluumatka sujui huomattavasti sutjakkaammin kuin aamulla, vaikka myöhästyimmekin vuokra-auton palautuksesta akateemisen vartin. Kotimatkaeväät haettiin kuljettajan lempipikaruokalasta eli Tim Hortonsilta, ja taisimpa luvata hartiahieronnan korvaukseksi aiheuttamastani hämmingistä. Se jäi kuitenkin lunastamatta, ja onneksi sitä ei kukaan enää ensi vuonna muista, kun taas nähdään.

Ohikävellyt nainen pysähtyi katsomaan ja tovin tuijotettuaan sanoi: "jaaaah, mulla piti hetki miettiä, että mitä te teette!"

I see wine, Icewine! 99 dollaria pullo, mutta saatiin maistiaiset

Saatiin maistiaiset myös suoraan tynnyristä

Gretskyn tilalla on tietysti Gretskyn ura kuvina ja boom, Suomi mainittu!

Opas sanoi, hieman närkästyneenä, että tosi monet menevät tuonne altaaseen ottamaan valokuvia. Olen aika ylpeä, että meillä on kuivat jalat. Talvella tuo kaukalo on jäädytetty ja siihen pääsee luistelemaan.

Ysiysin kanssa paluumatkalle auringonlaskuun

Perjantaina käytiin CN Towerissa, joka älyttömän kalliista lipusta huolimatta oli hieno paikka. Sieltä näki kauas, vaikka sää olikin vähän sumuinen. Tornivierailun ja huippuhyvän burgerlounaan jälkeen lähdettiin takaisin kämpille suomalaisuuden pyhimpään eli Vain Elämää- ohjelman katsontaan. Aikaerosta johtuen sen pystyi tekemään jo alkuiltapäivästä, joten Siltsun päivän kunniaksi otettiin samalla iltapäiväkahvit piri pintaan. Heh heh.

El Pasoon (saatikka Lahteen...) tottuneelle Toronton rakennukset oli pikkuisen korkeita


Blue Jaysien stadion näytti tästä kuvakulmasta melko pieneltä

Siellä oli yhdessä kohtaa lasilattia, melko pitkällä pudotuksella...

Vaan parhaat näkymät oli kyllä Paulan kiikareissa!

Kaikesta sikailusta huolimatta viikko ei vielä ollut ollut tarpeeksi eläimellinen, joten lauantaina suuntasimme eläintarhaan. Eksyimme matkalla, mutta se ei kyllä ollut (pelkästään) minun syytä. Löydettiin lopulta perille parituntisen kolmebussia-kaksimetroa- reittivalinnan kautta. Eläintarha oli El Pasoon verrattuna iso, mutta San Diegoon verrattuna pikkiriikkinen. Laskeskelin käyneeni eläintarhoissa viimeisen puolen vuoden aikana jo neljä kertaa, jokohan alkaisi riittämään tälle Amerikan turneelle... Tässä tarhassa ei ollut norsuja, joten lempieläimeksi valikoitui pandat. Pandakaksoset olivat syntyperäisiä kanadalaisia ja viimeistä vuottaan Torontossa- ensi vuodesta alkaen ne on draftattu Montrealin eläintarhaan.

Siinäpä viisi söpöläistä

No oli siellä oikeitakin söpöläisiä. Keskellä äitee ja sivuilla parivuotiaat kaksoset

Valaskala oli tällä kertaa joutunut kuivalle maalle


Virtahevoilla oli ruokailu kesken

Eetu ystävällisesti otti kuvan minusta safariautossa

Eläintarhasta palatessa väsymystila oli melko korkea, joten oli loistava hetki ottaa vitsibattle. Siis että kerrotaan (todennäköisesti huonoja) vitsejä vuorotellen eikä saa nauraa. Vahvasta alusta huolimatta hävisin neljän kerrotun vitsin jälkeen nauruin 5-4, joista 3 omille vitseille.

Sunnuntaina tapahtui viikon urheilupläjäys, kun Eetun kanssa osallistuttiin 5km juoksutapahtumaan The Famous Canadian Beer Runiin eli siis tuttavallisesti kaljajuoksuun. Minun uudenvuodenlupaukseni oli, etten osallistuisi tänä vuonna yhteenkään juoksutapahtumaan, mutta pitihän se nyt loppuvuodesta rikkoa, ja vielä hyvän asian puolesta. Meillä oli sponsored by Würth-tiimipaidat ja mieli korkealla, sääkin suosi urheilijoita.

Tiuhti ja Vauhti, 5/5

Oikeasti se mieli ei kyllä ainakaan meikäläisellä ollut kovin korkealla, juoksu takkusi vallan paljon. Kootut selitykseni: jalkoihin sattui viikon aikana hankittujen hiertymien takia, väsytti ja hiuspantakin puristi. Piti silti sinnikkäästi pysyä Eetun perässä, koska en olisi kestänyt sitä irvailun määrää. Eetu taas sanoi näin: "no minä siinä aina odottelin sinua, että saadaan viettää mahdollisimman paljon aikaa yhdessä". Niin vissiin.

Ainoa tavoitteeni oli pysytellä vauhtimiehen perässä

Yhdessä kohtaa sain hengähdystauon, kun oli ihan selfienottopaikka järjestetty. Taustalla piti näkyä CN Tower, mutta jonkun kuula on edessä

Paula oli meitä loppusuoralla kannustamassa ja antoi tilanteen vaatimalla vakavuudella meille Suomen lipun loppumatkalle mukaan. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua, kun ylitettiin maaliviiva lippu liehuen, ja palkintojen (=oluttuoppi) jakaja sanoi: "Hei mahtavaa, tanskalaisia! Eikun ruotsalaisia! Eikun siis hetkinen, mistä te olette?" Myöhemmin joku neiti kysyi minulta, että "minkä urheilujoukkueen lippu toi on, Maple Leafsinko?" Vastasin, että joo. Onhan siellä Leksa ja kumppanit...

Finnish line

Maalissa oli olutfestareiden nimellä kulkenut tapahtuma, jossa oli livemusiikkia, juoma- ja ruokakojuja sekä hierontapiste juoksijoille. En ollut ennen käynyt hieronnassa, ja tämän kokemuksen perusteella en kyllä heti ole menossa uudelleen. Jos jalat oli jo lähtiessä vähän kipeät, niin hieronnan jälkeen niihin sattui.

Juoksusta selvittyämme laitettiin illalla ykköset päälle ja lähdettiin koreina viimeiselle illalliselle tutustumaan minun nykyiseen ruokavaliooni, eli siis Korean Grillille. Kyseessä on all you can- eat BBQ- ravintola, jossa tarjoilija tuo tilaamamme raa´at lihat pöytään ja ne grillataan itse pöydässä olevalla grillillä. Ruokia voi tilata niin paljon kuin haluaa kolmella tilauskierroksella. Alkuun seuruettani vähän jännitti, että saako siellä edes mahaa täyteen, mutta jälkikäteen kommentti oli, että "kaksi kierrosta olisi riittänyt".

Parasta oli se, että osasin lähestulkoon virheittä suomentaa englannin/koreankielisen menun

Maanantaina oli sitten kotiinpaluun päivä. Eetu ja Paula saattoivat minut lentokentälle, kuulemma sen takia, että osaavat sitten itse reitin seuraavana päivänä. Minulla oli ongelmia check-inin teossa ja hermostutti edessä oleva rajavirkailijan kuulustelu ja väsytti (kootut selitykset), joten tuli sitten tippa jos toinenkin upouusiin aurinkolaseihin, kun matkaseurue sanoi: heippa, nähään ens vuonna! Jäin siihen yksin nyyhkimään ja mietin, että mitähän ne virkailijat nyt ajattelee, kun tuo suomalainen yrittää Kanadasta Teksasiin ja vielä tuollaisessa mielentilassa. Hahah, mutta keräilin itseni ja suru vaihtui helpotukseen viimeistään siinä vaiheessa, kun turvatarkastuksessa minun edellä kulkeneelle miehelle sanottiin: "you are going to THE ROOM". Tuli mielikuva virkailijasta, joka laittaa sinisiä hanskoja käteen ja pyytää kumartumaan...

Kaikki meni kuitenkin hyvin, en joutunut the roomiin enkä muutenkaan liian yksityiskohtaisiin kuulusteluihin ja pääsin ongelmitta takaisin Teksasiin, stetsonien ja buutsien luvattuun maahan. Lennot oli myöhässä, kuten suunnilleen joka kerta, kun olen El Pasoon matkustanut, mutta onneksi isovanhempien taksipalvelu noukkii lentokentältä myös puolen yön jälkeen. Oli mukavaa palata kotiin, varsinkin kun lapset olivat aamulla iloisia minut taas nähdessään. Tuntuu kyllä, että olin poissa kauemmin kuin viikon, koska 1-vuotias oli oppinut lomani aikana kävelemään (ja 3-vuotias kävelemään korkokengillä...).

Lomassa parasta oli se, että pääsi pitkästä aikaa hablaamaan suomen kieltä, viettämään aikaa suomalaisten kanssa ja muutenkin sai tauon tästä amerikkalaisesta elämästä. Huvitti, kun tuo Suomesta tullut matkaseurue innostui esim. KFC:n ja Walmartin näkemisestä, kun itselle ne on arkipäivää. Myös sää oli tottakai puheenaihe: koko viikon oli aurinkoista ja reilu +20C lämpötila, mikä tietysti Suomesta tulleille oli helle, minulle mukavan vilakka syyssää. Nyt on taas hyvä olla täällä plus kolmenkympin lämpimämmällä puolella, ei tarvitse palella.

Oli ihanaa olla liikenteessä ilman lapsia, vaikka päiväunia kyllä vähän kaipasin. Loma tuli kyllä tarpeeseen, ja juuri oikeaan aikaan. Koti-ikävä loppui, kun näki perhettä ja en nyt sano, että olisi ollut ikävä El Pasoon, mutta oli kuitenkin kivempi palata tänne, kuin että olisin lähtenyt Suomeen. En edes yrittänyt änkeä itseäni Eetun matkalaukkuun. Tajusin poissaollessani, että minulla on vielä paljon hoitamattomia bisneksiä Teksasissa, ja onneksi vielä reilu 140 päivää aikaa hoitaa ne.

Ainakin Suomesta tulleiden tuliaisten määrästä päätellen ikävä on ollut molemminpuolista

Suomentuliaiset täyttivät minun matkalaukun melkeimpä kokonaan (painoraja 50 paunaa, laukkuni painoi palatessa 49,5). Suomen liput ja sinivalkoiset suklaat olin itse pyytänyt tuomaan itsenäisyyspäivää ajatellen. Uskoo ken tahtoo, että ne suklaat muka sinne asti säilyisivät. Paperipussissa on jonkinlainen joulukalenteri "etpäs tiedäkään keiltä kaikilta", kuulemma senkin saa korkata vasta joulukuussa. Joulukuuta varten oli myös glögi ja vanha Ducksin pelipaita, kun mennään isäntäperheen kanssa jouluna Anaheimiin peliin. Lisäksi oli äidin rakkaudella neulomat villasukat ja kahvia ja suklaata ja ruisleipää; maistuipa muuten jälkiuunipala pikkusen hyvälle pitkän tauon jälkeen! Kiitos!

Kiitokset vielä kerran matkaseuralle lomaviikosta. Oli ältsin kiva, että kävitte, mutta ihan kiva myös, että lähitte, hihi. Nähään ens vuonna, tack och adjö!

Martta

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Encore

Miten meni noin omasta mielestä?

Koti-ikävästä (ja sen taltuttamisesta)