Donitseja ja koirankakkaa

Päivää että pätkähti! Tällä kertaa minulla onkin iloisia uutisia kerrottavaksi. Sellaisia oikein suuremman luokan ilonaiheita!

Aloitan tärkeimmällä, eli sillä, että ihan tuohon meidän naapuristreetille avattiin tällä viikolla Dunkin´ Donuts. Sitä olin odottanut kauan ja hartaasti siitä asti, kun jokunen kuukausi sitten näin rakennuksessa "coming soon"- kyltit. Homma ei oikein tuntunut etenevän, joten kävin pitäjän toisessa dunkinissakin jo kyselemässä, että milloin se oikein aukeaa. Ne väittivät, ettei sitä tule ollenkaan huonon taloustilanteen vuoksi, mutta nyt keskiviikkona ovet (ja drive-thru) lopulta aukesivat. Siinä oli El Pason tyyliin ollut "opening in 2 days"- laput suunnilleen viikon- eikai se nyt ole niin justiinsa, milloin niitä avajaisia vietetään.

Sinne siis suuntasin heti avajaispäivänä, tottakai. Kotona on kyllä ollut vähän eriäviä mielipiteitä siitä, että onko ne donitsit nyt niin hirveän terveellisiä, mutta minä aion nyt nauttia dunkinin olemassaolosta niin kauan kuin voin. Sitäpaitsi, vaikka ko. ketju joskus tulisikin Suomeen, siellä olisi kuitenkin amerikanhintoihin verrattuna niin kallista, ettei siellä olisi mitään iloa käydä.

Lukijoita ilahduttaa tässä kuvassa varmaan eniten tuo harmaa sadesää

Se Dunkin on jotakuinkin tuolla, mihin sateenkaari päättyy

Viikkoni toinen ilonaihe oli se, että meille tuli koira. Ihan oikea koira, sellainen ihmisen paras ystävä- koira. Karvainen vanha pörrökasa, joka tykkää nukkua ilmastoiduissa sisätiloissa, syödä ja käydä rauhallisilla, ei liian pitkillä lenkeillä. Sanoisin, että meistä tulee vielä hyviä kavereita.

Eihän se siis meidän koira ole, vaan kylässä oleva sukulaiskoira. Kyläilyn pituus riippuu siitä, miten pahoja allergisia reaktioita perheen allergiset saavat. Toivottavasti ei kovin pahoja, on nimittäin tosi kivaa, kun on pitkästä aikaa koira talossa. Varsinkin, kun se on tuollainen pehmeä paijattava, ihankuin meiksin omat poitsut Suomessa. Mutta tämän koiran hengitys ei haise niin pahalle kuin Aslanin, eikä sillä ole tarvetta haukkua kimeästi joka välissä. (Olen täällä oppinut, että kun asioista muistelee negatiivisia puolia, niin niitä ei tule niin pahasti ikävä).

Meet Nollie! (hyttysverkko pilaa kuvan jälleen)

Tuota turkkia ei välttämättä ole jalostettu ihan tällaiseen ilmastoon

Ei vielä olla niin hyviä ystäviä, että esim. nukuttaisiin päiväunia yhdessä, mutta pikkuhiljaa. Kohta se on jo mun huoneen puolella

Näiden iloisten asioiden kirkastettua mieleni selvisin myös tämän viikon haastavimmista työtehtävistä. Sanon haastavimmista sen takia, että kaikilla opettajilla oli tällä viikolla lakisääteinen vapaapäivä, mikä tietysti toi aupairille kädet täyteen lastenhoitohommia. Lähes kahdeksan kuukautta kestäneen aupairiuteni aikana perjantai oli ensimmäinen päivä, kun olin koko päivän (kasista neljään) kaikkien kolmen lapsen kanssa keskenäni. Perheen isä sanoi aamulla töihin lähtiessään, että "ajattele Martta, tämä voisi olla joka päivä tällaista, että olet lasten kanssa päivän kotona". Vastasin, että tiedän, ja osaan kyllä olla kiitollinen, ettei asia ole niin.

Emme kuitenkaan olleet koko päivää kotona, sellainen aiheuttaisi mökkihöperyyttä, vaan läksimme eläintarhaan, koska tosissaan en ole niissä vielä tarpeeksi tänä vuonna käynyt. Kuten jo todettua, El Pason eläintarha on melko pikkuinen; siellä on vain pari norsua, kirahveja, leijona, tiikeri, seeproja, orankeja... Lapset tuntuivat kuitenkin innostuvan eniten eläintarhan leikkipuistosta, johon mentiin eläinten katselun jälkeen. Unohdin nuorimman lapsen kengät kotiin, mutta aika kovaahan tuo juoksi sukkasillaankin. Tunnelmaa droppasi ainoastaan se, että paikan ainoa Starbucks oli suljettu, eikä mikään muukaan kahvipaikka ollut aamupäivällä auki. Onneksi kotimatkalla päästiin käymään Dunkinissa.

El elefante

La jirafa

Väliaika, omenoita ja vettä

Eläintarhan jälkeen mentiin kotiin päiväunille. Vuoretkin nukkuivat päiväunia pilvipeiton alla

Vanhimmalla pojalla oli viikonloppuna partion yliyön-telttailuretki, ja perheen äiti oli ilmoittautunut vapaaehtoiseksi hommaamaan hodari- ja smore´s- tarpeet koko partioseurueelle. Koska oikeassa työssä käyvä ihminen on tietysti kiireinen, tuo vapaaehtoisuus siirtyi edelleen minulle. Annoinkin sitten päiväunien jälkeen lapsille isot tikkarit suuhun blokkaamaan kaikki mahdolliset valitusäänet ja lähdettiin lystikkäälle kaupparetkelle. Autossa kuulin takapenkiltä kuiskuttelua: "Hei, meillä pitää sitten syödä nää tikkarit loppuun ennenkuin äiti näkee, koska jos äiti näkee, se ottaa nää pois".

Kaupassa kun on niitä innokkaita asiakaspalvelijoita tosi paljon, niin yksi auttoi minua nostelemaan kaikki kakarat kauppakärryyn (teen niin koska niin saa tehdä; on paljon helpompaa pitää apin.. lapset häkissä, kuin juosta niiden perässä pitkin käytäviä). Myyjä kysyi, että haluaisitko toiset kärryt, että mahtuisi ne ostoksetkin paremmin. Olisi pitänyt kysyä, että tuletko sinä sitten niitä kärryjä työntämään, mutta tyydyin sanomaan vaan noutänkjuu.

Meillä piti siis ostaa einestä 70 henkilölle, joten saatiin matikkapäät käyttöön kunnolla. Kysyin viisivuotiaalta, että "jos varataan jokaiselle kaksi suklaata, ja paketissa on 12, niin montako pakettia tarvitaan?" Hiukkasen autoin ongelman ratkaisussa, mutta suurimman työn hän teki itse, ja päädyttiin ostamaan 12 pakettia. Koulussa hänen luokkansa opettelee tällä hetkellä kirjoittamaan numeroa 5, joten tästä kaikesta voisi päätellä pikkuherran olevan "hieman" luokkakavereitaan edellä matemaattisissa tehtävissä. Mutta ainakaan tähän mennessä hän ei ole valittanut, että koulussa olisi tylsää. Siellä saa kaakaota lounaalla, se tuntuu olevan yksi päivän kohokohdista.

Etualalla olevan kiddon otsalohko on ottanut vähän osumaa, mutta se ei tapahtunut minun vahtivuorollani

Say cheese! Jouduttiin tekemään uusintakierros kauppaan seuraavana päivänä, koska unohdettiin vegehodarit... Sanompa vaan, että morjens, mikä touhu oli löytää sellaisia

Viime postauksesta jäi vähän kyseenalainen fiilis minun autoilutaidoistani, joten on pakko tähän loppuun kertoa lasten kommentit. Keväällä, kun vasta harjoittelin isommissa ympyröissä ajelua ja esim. korkeat nopeusrajoitukset hiukkasen vielä jännitti, niin takapenkiltä kuului useampaan otteeseen kysymys: "Hei miksi kaikki muut autot aina ajaa meidän ohi?" Tästä on selkeästi menty eteenpäin, koska vähän aikaa sitten, kun kruisailtiin kotimäkeä alas kohti karatea, 5v tokaisi: "Martta, sä ajat kovempaa kuin linnut lentää taivaalla". Oli pakko vähän jarruttaa.

Vauhtiin ja vaarallisiin tilanteisiin on hyvä lopettaa. Ja hei, ens kuun jälkeen on jo joulukuu! Hienot valoporokoristeet on tulleet jo kauppoihin, mutta kenenkään katolta en ole niitä vielä bongannut. Varmaan sitten halloweenin jälkeen viimeistään.

Lystikästä viikkoa!

Martta

Ps. Nauratti, kun tuli viime vuoden verotuspäätös postissa; verottajaa voi paeta, mutta siltä ei voi piiloutua. Kirje oli kyllä positiivinen, ja kerkesinkin jo, vähän ennakkoon, vaihtaa veronpalautukset materiaan, eli Dallasin pelipaitaan. Kelpaa sitten käydä peleissä, kun on kannustusvermeet kunnossa.

Vieraspaita, koska valkosessa näkyy nimmarit paremmin (toiveajattelua)