"Justjoo ja morjensta pöytään, mitähän vielä?"

Tiedän, että mun viime postaus oli iloisten asioiden tulitusta, mutta maailmassa ei voi kyllä olla iloa liikaa, joten jatkan samalla linjalla. Tällä viikolla tuli täyteen vuosi siitä, kun sain tietää au pair- paikkani varmistuneen. Vuosi sitten aloin siis kuumeisesti laskemaan päiviä helmikuun kuudenteen ja Teksasiin lähtöön. Tuntuu vähän hassulta, että nyt aika lailla yhtä kuumeisesti lasken päiviä (69!!) tuohon samaan helmikuun kuudenteen, tällä kertaa se vain tarkoittaa Teksasissa vietetyn ajan loppumista.

Eikä tarvitse nyt ymmärtää väärin, nautin kyllä viimeisistäkin päivistäni täällä täysin siemauksin, ja otan ilon irti niin autonkäyttömahdollisuudesta, päiväunista kuin siitäkin, että voi suomeksi kiroilla julkisella paikalla ilman, että kukaan katsoo pahasti. Mutta aatteleppa ite, jos sattus omalle kohalle, että oisit ollu 10kk jossain hornantuutsarissa välillä free wifinkin ulottumattomissa, niin kyllä siinä kovempikin kaveri herkistyis, kun tajuais, että kohta pääsee taas Suomeen kiroamaan loskasäätä ja kuuntelemaan kun "aina on niin pimeetä". Unohtamatta sitä, että pääsee omaan tai melkein omaan keittiöön omien Tupperware- tuotteiden ääreen. Tämä ei ollut mainos, tämä oli fakta- on ollut yllättävän rankkaa ilman. Mutta ennen kotiinpaluuta on kuitenkin aika kertoa viimeiset lomakuulumiset, ja jos minulta kysytään, niin nämä ovat aika hyvät kuulumiset. Hehee.

Joku tahra tullut tuohon minun lippuuni

Viime viikolla kävin siis Dallasissa viettämässä viimeiset lomapäiväni. Olin käynyt siellä jo kesällä Rammsteinin keikalla, joten hoodit oli tutut, mutta koska Dallas on kaupunkina erityisen kiva, niin sinne matkaa mielellään uudelleenkin. Oikeastaan niin kiva, että aloin jo harkitsemaan kakkoskautta au pairina. Tällä kertaa vaan kirjoittaisin hakemukseen: ”Vastaan vain Dallasista tuleviin yhteydenottoihin”. Nappaiskohan?

Lomakohteen valinnalla oli tietysti myös selkeä kolmikirjaiminen syy- NHL. Tiistaina menin jotakuinkin suoraan lentokentältä American Airlines Centerille katsomaan, kuinka Dallas Stars rökitti Montreal Canadiensin 3-1. Antti Niemi oli Montrealin kakkosvahtina luukkua availemassa, ja tulipa mieleeni, kun jokunen vuosi sitten juteltiin Lahessa Isku Areenan pihalla pakkassäässä. Ja kun sanon "juteltiin", niin se tarkoittaa jotakuinkin dialogia: ”Saanko nimmarin?” ”Joo”. Nauratti ajatus, että jos olisin silloin tiennyt, missä seuraavan kerran nähdään, niin tuskin olisin uskonut.

Ja hei, minun on annettu ymmärtää, että trendikkäimmät bloggaajat postailevat ”ootd”- kuvia, joten seuraavassapa meikäläisen outfit of the day pelipaitoineen päivineen. Pyytäisin huomioimaan oikean hihan NHL 100 vuotta- merkin, joka, tunnearvoa lisätäkseni, on ostettu Minnesotasta. Rinnassa komeilee Dallasista hankittu "Stars 25 vuotta Teksasissa”- juhlavuoden logo, ja vasemmassa hihassa Jere Lehtisen paidanjäädytyksen kunniaksi tehty merkki. Olipas kuulkaa merkkejä kiinnitellessä kerrankin ompelutaidoista hyötyä, ja siitä, että oli neula ja mustaa lankaa mukana.

Ja taas on Suomi mainittu!

Perjantaina oli niin sanotusti pääpäivä, kun ennen Dallas Stars vs. Calgary Flames- peliä oli vuorossa Jere Lehtisen paidanjäädytys. Olin hyvissä ajoin paikalla ”punaisen” eli vihreän maton reunalla eturivissä valmiina edustamaan Suomen lippuni kanssa. Takanani seisoi suomalainen mies amerikkalaisen seurueensa kanssa, ja se oli kuulkaas aito oikea suomalaisten kohtaaminen se. Mies itse ei siis kertonut juuriaan, vaan kuulin niistä hänen amerikkalaiselta vaimoltaan, joka tunnisti lippuni, ja alkoi siksi juttelemaan. Mies katseli taivaalle, tai ainakin poispäin minusta, ja hyvä ettei viheltänyt, joten tulkitsin, että häntä ei nyt liiemmin kiinnostanut rueta rupattelemaan Suomesta. Ymmärrettävää. Eikai sitä nyt tuntemattomille aleta puhumaan, herranjestas.

Matolta käveli kaikki vippivieraat ja mietimpä vaan, että miksen minä ollut heidän joukossaan. Jotkut heistä huutelivat minulle: "Hyvä Suomi!" ja heittivät fistbumpit. Mietin siinä vähän nolona, että olisikohan minun pitänyt tietää keitä nuo olivat, mutta jälkikäteen selvitin, että ei olisi. Huh. Jossain kohtaa Suomen lippuni liehui juuri kameramiehen linssin edessä, ja siinä soritellessani ja lippua poisvetäessäni kuvaaja kysyi: "Are you from Finland?". Vastasin jees, kamera kääntyi minuun ja kieli vaihtui suomeksi: "Moi, mä oon Matti Yleltä. Onneks olkoon, pääsit just Jere- dokumenttiin". Minua vähän nauratti, mutta hei, sen voitte katsoa sitten siitä dokumentilta!

Illan päätähden tunnistin kyllä, vaikka valokuva onkin vähän kakkoslaatuinen

Lopulta tuli sitten Jere Lehtisen vuoro kävellä halliin sisään, ja minulla oli tietysti tussi valmiiksi korkattu ja toiveissa nimmari, mutta pettymyksekseni Jere vastasi nimmaripyyntööni: "Ei pysty". Heitti se yläfemmat, että sentään jotain. Kohta Ville Peltonen tulla lompsotteli mattoa pitkin ja jostain syystä jäädyin ja siitähän se sitten käveli ohi, ennenkuin kerkesin terve sanoa. Harmitti noin sekunnin sadasosan, kunnes näin Saku Koivun, ja ennenkuin huomasin, niin olin huutanut: "Saku saanko nimmarin!". Sakulta onneksi liikeni aikaa suomitytölle. Tässä vaiheessa se minun takana ollut suomalaismies yhtäkkiä muisti, miten suomea puhutaan, ja hyvimpä kelpasi hänelle meikäläisen tussi lainaan, kun hän pyysi Sakulta nimmarin Dallas- paitaansa (joskus aiemmin hankitun Lehtisen nimmarin viereen. Miten niin muka olin kateellinen...).

Kaikkein paras oli kuitenkin vieressäni seissyt nainen, joka otti valokuvan, kun Saku signeerasi lippuani. En siis pyytänyt valokuvaa, vaan nainen ihan itse ymmärsi tilanteen vakavuuden, vaikkei suomenkielistä puhettamme tietysti tajunnutkaan. Nainen lähetti kuvan minulle ja tajusin, että maailmassa todella on hyviäkin ihmisiä olemassa. Kiitos vielä hänelle, tämä on varmasti yksi au pair- vuoteni siisteimpiä ja unohtumattomimpia kuvia. Vaikka joku kateuspäissään jo sanoikin, että ei tuota kyllä Saku Koivuksi tunnista. Pyh ja pah, ota ite parempi.


Itse paidanjäädytystilaisuus oli myöskin aika unohtumaton. Tärkeät ihmiset pitivät puheita ja hallin joka näytöllä luki "Jere Lehtinen". Tosi monella oli numero 26 selässä, mukaanlukien kaikilla Starsin pelaajilla alkulämmittelyissä. Kaikki yleisössä nauroivat viimeistään silloin, kun Tupu, Hupu ja Lupu- ketju mainittiin ja esiteltiin. Olisi ollut siistiä, jos Jeren kunniaksi olisi soitettu Maamme- laulu, mutta ei näissä geimeissä. Ehkä parempi niin, jollain olisi nimittäin saattanut mennä roska(lava) silmään. 

Vieressäni istuneet Calgaryn fanit sanoivat luulleensa, että Stars jäädyttää (edelleen pelaavan) Kari Lehtosen paidan, mutta olivat ne sitten itsekin lopulta tajunneet, ettei se ihan niin toimi. Mutta erehtyyhän tuota- Lehtonen, Lehtinen, mitä näitä nyt on. Olivat ne kuitenkin suomalaisista perillä, koske he kovasti kehuivat Miikka Kiprusoffia yhdeksi seurahistoriansa parhaimmista maalivahdeista, ja komppasin mitä Starsin paidassa kehtasin. 


Se Matti Yleltä ja muut ammattilaiset ovat varmasti tarjoilleet paljon parempia kuvia teille, nämä minun sumuiset otokset ovat vain todistamaan, että olin minäkin paikan päällä

Siinä paita nousee kohti kattoa

Ja siellä lepää!


Jeren saavutuksia, Suomi mainittu!

Minulla oli tietysti taas astetta tyylikkäämpi kyltti mukana

Peli olikin sitten taas Starsin maalijuhlaa. Tyler Seguin teki hattutempun ja suomalaisistakin kaikki kyltissäni mainitut olivat kokoonpanossa. Minulla oli tällä kertaa niin hyvä paikkakin, että oli kerrankin helpompaa seurata pelitapahtumia jäältä, kuin screeniltä. Ainoastaan jäi harmittamaan se, etten saanut yhdenkään Starsin pelaajan nimmaria. Yritystä oli kyllä, sen voin kertoa. Ei auta, vaikka kuinka tuntisi pelaajien serkut ja kumminkoirankaimat, niistä ei ole mitään hyötyä nimmarinmetsästyksessä. Mutta ei se mitään, Saku Koivun nimmari (ja yhteiskuva) lohduttaa ainakin vähän.

Melkeinpä aitiopaikalla

Stars voitti lopulta 6-4

Tein minä lomalla muutakin kuin seurasin jääkiekkoa, kävin nimittäin NFL- pelissä amerikkalaista jalkapalloa katsomassa. Se oli sellainen "pakko käydä, kerta jenkeissä olen, vaikken lajista mitään tajuakaan"-reissu. Sitä paitsi oli kiitospäivä, joten piti tehdä jotain kiitollista. 

Dallas Cowboys ei nimestään huolimatta pelaa Dallasissa, vaan naapurikaupungissa Arlingtonissa. Sinne ei kulkenut julkisia liikennevälineitä, joten sain olla kiitollinen, että joku oli viimein opettanut minut käyttämään uberia. Otinpa siis uber- kyydin kohti AT&T Stadiumia, ja sielläpäs oli sellaiset bileet että morjens! Stadionin ympäristö oli kansoitettu kymmenillä, ehkä jopa sadoilla, lava-autojen perään pystytetyillä teltoilla, ja ihmisillä oli tietysti grillit ja ja kokoontaittuvat terassikalusteet mukana. Tämän takia kai kaikilla on ne lava-autot, että saa sen grillinkin mukaan pelireissulle. Musiikki raikasi, olut virtasi ja ihmiset tanssivat, ja kaikilla oli sinivalkoiset Cowboysien fanivermeet päällä. Pelin alkuun oli vielä useampi tunti, mutta meno oli jo melko karnevaalimainen. Kävin ostamassa (Walmartilta) itsellenikin pelipaidan, ja sorruin siihen, mitä olen aina pitänyt typerien ihmisten touhuna: valitsin paidan ihan vaan mututuntumalla parhaan numeron ja nimen perusteella, täysin tietämättä, kuka pelaaja on kyseessä. Parhaaksi vaihtoehdoksi valikoitui Witten numerolla 82. Paitaa voi sitten pitää aina silloin, kun tuntuu, että kaikki menee ihan witteneiks.

Stadionille mahtui ihmisiä jotakuinkin saman verran kuin Kauppatorille Suomen voittaessa jääkiekon maailmanmestaruuden, ja meteli oli aikalailla yhtä kova. Silti täälläkään, kuten änäripeleissäkään, ei ollut sen kummoisempia kannustushuutoja kuin ”Let´s go Cowboys” tai muuta vastaavaa kovin yksinkertaista. On ollut yllättävää, ettei täällä ole sellaisia fanijengejä, jotka laulavat pelin alusta loppuun mitä monisanaisempia kannatuslauluja. Mutta ompahan tällaisilla wannabefaneilla sitten helpompi kuulua joukkoon. 

Peli oli oikeiden fanien mukaan täysi farssi, Cowboysien koko kauden surkein peli. Toista puoliaikaa oli jäljellä noin 10 minuuttia, kun stadion alkoi tyhjentyä ihmisten lähtiessä joko saunan lämmitykseen tai kiitospäiväkalkkunan paistoon. Lopulta vierasjoukkue Los Angeles Chargers voitti pelin 22-6, eli aikamoinen rökäletappio. En edelleenkään tajua lajista juuri mitään, ja pelistä jäikin parhaiten mieleen 34 cheerleaderiä ja 6 cowboyasuun pukeutunutta miestä, jotka haippasivat tunnelmaa stadionilla. Mutta jälleen, kokemuksena hauska.

Muuten, kaikille naisille tiedoksi, tai miksei miehillekin: stadioneille ei yleensä saa viedä käsilaukkuja, ainoastaan läpinäkyvän pussukan. En tiennyt tätä etukäteen, joten stadionille saavuttuani valmistauduin jo henkisesti luopumaan hyvinpalvelleesta nyssäkästäni. Päätin kuitenkin kokeilla onneani, ja ostin sellaisen läpinäkyvän, Texas- logolla varustetun sallitun pussin, ja laitoin käsilaukkuni sen sisälle. Meni täydestä, ei mitään ongelmaa turvatarkastuksessa, ja sain pitää laukkuni. Sanompa vaan, että ymmärrän kyllä käsilaukkukiellon tässä aseiden täyttämässä valtiossa, mutta eihän tuossa kyllä yhtään mitään järkeä ole.

...that our flag was still there! Kohta osaan jo paikallisen kansallislaulun sanat ulkoa

Jos on -95- maailmanmestari, niin silloin joukkueen on oltava maailman paras

Kiitospäiväillalliseni- ultimatenachot höystettynä kolajuomalla matkamuistomukista. Esittelin veljelleni näitä eri peleistä hankkimiani matkamuistomukeja ja sanoin, että voidaan sitten pitää änäri-illanistujaiset ja juoda virvokkeet tyylikkäistä mukeista. Silloin niitä mukeja oli siis kaksi. Veljeni vastasi, että voisitko hankkia vähän useamman mukin, niin saataisiin paremmat illanistujaiset, mihin lie viittasi tällä... Mutta haaste vastaanotettu; minulla on nyt yksi Minnesota Wild- muki, yksi Cowboys- muki (se on sille, joka ei ymmärrä jääkiekosta) sekä ei enempää eikä vähempää kuin 12 Tyler Seguinin naamalla koristettua Stars- mukia. Kuka tulee illanistujaisiin? Paikkoja rajoitetusti!

Pelin jälkeen kävelin viereiselle Texas Rangersin pesäpallostadionille, koska olin googlannut, että siellä on tällainen hieno kuvanottopaikka. Ajattelin, että saan hienon Texas- kuvan muistoksi, mutta mitä vielä, eihän tästä mitään selvää saa. Olisi pitänyt mennä päiväsaikaan, tai ottaa ammattilaiskuvaaja mukaan

Rangersin stadionin vieressä oli maailman suurin jouluvalosokkelo Enchant. Sitä ei oltu vielä avattu yleisölle, mutta ulkoapäinkin se näytti melko lumoavalta

Sellaistapa Dallasissa. Ymmärrän, että joillain jääkiekon ystävillä voi mennä vähän tunteisiin nämä minun reissupäivitykseni. Esim. postauksen otsikossa on lankoni kommentti hänen kuultuaan Lehtisen paidanjäädytysjuhlallisuuksiin osallistumisestani. Mutta älkää huoliko, en minä enää kovin moneen peliin tällä mantereella mene, kahden käden sormilla ne on laskettavissa. Ja lupaan laittaa jokaisesta valokuvia tulemaan!

Isäntäperheeni on muuten kauhunsekaisin tuntein kuunnellut näitä minun jääkiekkoreissujani. Sanoin heille, että sitten kun jouluna mennään yhdessä Anaheimin kotipeliin, niin meillä on isot Suomen liput ja kyltit, jotka heiluu aina suomalaisen koskiessa kiekkoon. Perheen isä sanoi hienovaraisesti, että me taidetaankin sitten istua vähän kauempana sinusta. Vastasin, että istukaa vaan, mutta minun kyltissäni on nuoli ja teksti: "I´m with them", johon hän vastasi kirjoittavansa omaan kylttiinsä: "We don´t know her". Sanoin, että ainakin paikka jumbotronilla on silloin taattu. Haha, saa nähdä minkälaiset kyltit meillä sitten siellä on, mutta varmaa on, että kyltit on.

Kahden yön päästä saa jo avata joulukalenterin ensimmäisen luukun! Sitä odotellessa.

Martta

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Encore

Miten meni noin omasta mielestä?

Koti-ikävästä (ja sen taltuttamisesta)