Loppukiri

Vähiin käy, ennenkuin loppuu

Aamukammassa lukee 23, uusi au pair on saapunut ja matkalaukku alkaa olla täynnä tuliaisia- vuoteni au pairina lähestyy loppuaan! Tällä viikolla sain parhainta sähköpostia, nimittäin lentoliput kotiin. Kaikki te, jotka hamstrasitte joulun alla suklaakalenterin nopeuttamaan kotiinpaluuni odotusta, voitte alkaa availemaan luukkuja helmikuun 11. päivä, hihii.

Tämä watsapilla tullut kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, hästäk aimisjuutuu

Ennen au pairiuden loppumista ja reissukuukauden alkamista on kuitenkin vielä muutama velvollisuus hoidettavana, tärkeimpänä tietysti uuden au pairin perehdyttäminen. Hän saapui perjantaina ja minut oli nimetty vastaanottokomitean kapteeniksi, joten olimme yksivuotiaan kanssa kyltteinemme kentällä vastassa. Tuollaiset tosielämän lentokenttäkohtaukset ovat aika jännittäviä, varsinkin kun on vastassa ihmistä, jota ei ole koskaan tavannutkaan. Onneksi digitaaliaikana elämä on tehty helpoksi, joten valokuvien perusteella tunnistimme toisemme.

Seuraajani on siis brasilialainen, mutta El Pasoon hän saapui New Yorkista uusien au pairien lastenhoitokurssilta. Nykissä oli ollut tosi paljon lunta (hän ei ollut eläissään nähnyt sellaista luonnonihmettä), joten aavikkoinen El Paso oli melkoinen maisemanmuutos. Hänen ensireaktionsa El Pasosta oli, että: "Ovatpas nämä talot matalia". Onhan ne pikkuisen joo, Nykin pilvenpiirtäjiin verrattuna.

Näin parin päivän perusteella voin sanoa, että kyllä tuosta ihan pätevä jatkaja tulee kolmen viikon koulutuksessani. Me tullaan hyvin juttuun ja puhuminenkin onnistuu pienet kielimuurit ylitettyämme. Kotona keskustellaan watsapin välityksellä, koska meidän huoneet on kuitenkin eri päissä taloa. Amerikassa ei kävellä mihinkään, ellei ole ihan pakko.

"Moi, kiva tavata, voidaanko ottaa selfie äidille?" Olen kuullut tämän lauseen ennenkin lentokenttäkohtaamisissa

Tänään minulla oli viimeinen kuukausittainen tapaaminen muiden au pairien kanssa. Aluejohtajamme antoi minulle valtuudet päättää, mitä tekisimme, joten laitoin kaikki kiipeämään korkealle vuoren päälle. Se minun on pitänyt tehdä koko vuoden, mutta en ole saanut aikaiseksi. Ehkä siksi, että siellä on niitä tarantelloja. Nyt on kuitenkin niin kylmä ilma, että ne pysyvät piiloissaan, joten oli korkea aika lähteä vuoren valloitukseen.

Vaellus ylös vuorelle kesti tunnin ja matka takaisin puolitoista tuntia. Alastulo oli haastavaa, koska vuori oli aika jyrkkä. Sää oli tammikuulle tyypillinen eli tosi hyvä- aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja lämpötila oli noin +12C. Etelä- amerikkalaiset kollegani olivat taas kauhuissaan, kun sanoin, että tämä on kuin hyvä kesäpäivä Suomessa.

Tapaamisen päätteeksi oli vähän haikeaa kuunnella, kuinka muut suunnittelivat seuraavaa tapaamista (BBQ- lounas) helmikuulle, mutta toisaalta on aika houkutteleva ajatus olla kaukana El Pasosta tuon lounastapaamisen aikaan. Annoin aluejohtajallemme perisuomalaisen muiston itsestäni, eli siis muumimukin täynnä suklaata. Sisältö oli kyllä ei-niin-suomalaista jenkkisuklaata suoraan Walmartilta, mutta ajatushan se tärkein on.

Määränpäämme oli tuo kaukaisuudessa häämöttävä "Nukkuvan Elefantin" kärsä

Matka sinne oli pitkä ja kivinen

Mutta ylhäältä näkymät El Pasoon ja siitä edelleen Meksikoon olivat huikeat. Joku noista tönöistä vuoren juurella on meidän talo

Toiselle puolen avautui New Mexico

Ylös kiivetessä tunnelma ei koko ajan ollut ihan näin iloinen, mutta perillä on helppo hymyillä

Jenkkipäivien käydessä vähiin minun pitää tietysti kiertää vielä kertaalleen kaikki ne hyväksihavaitut ravintolaketjut, joita ei Suomesta löydy, eli siis jotakuinkin kaikki. Mietin tuossa, että kun se yksi kaveri kuulemma toi TacoBellin Suomeen, niin kuinkakohan vaikeaa olisi laittaa yksi Dunkin´ Donuts matkalaukkuun? Saattaisi kyllä tulla painoraja vastaan.

Syömisiä tasapainottaakseni otan ilon irti myös viimeisistä mahdollisuuksista käydä amerikkalaisella kuntosalilla. Yllätyksekseni olen reippaasti käynyt siellä koko vuoden, että terveisiä vaan Suomen pään "fitness-gurulleni", joka viime keväänä kannusti salikortin ostoon jotakuinkin näillä sanoin: "No ei sun kyllä kannata sitä ostaa, koska sit sua harmittaa, kun se jää käyttämättä". Ihmeiden aika ei ole ohi.

Loppukiriin kuuluu myös tavaroiden läpikäyminen, että mitäs sitä otankaan Suomeen mukaan, ja mikä jää tälle mantereelle. Sain viimein hommattua uuden matkalaukun, mutta se alkaa jo olla aika turvoksissa... Kun tulimme Losista joulun jälkeen kotiin ja jouduimme kentällä uudelleenpakkaamaan ylipainoisia matkalaukkuja, niin perheen äiti totesi, että: "Tämä on Martta hyvää harjoittelua sinulle Suomeen paluuta varten". Hahah, täytynee vähän suorittaa karsintaa tavaroissa ja perinteisesti heittää esim. kaikki sukat roskiin. Sen viime keväänä ostamani polkupyörän sain onneksi myytyä "kuin uusi"- leimalla isäntäperheeni äidille. Taisin minä sillä kolme kertaa käydä ajamassa, että ei se nyt ihan turhanpanttina tallissa vuotta seisonut.

Tipatonta tammikuun jatkoa!

Martta

Ps. Sain viime blogitekstin tiimoilta oikaisupyynnön, että John Wayne ei suinkaan vaikuttanut Kalifornian kukkamäärään, vaan Sylvester Stallone. Sen sijaan John vei ne mustikat. Pahoittelen puujalkavitsieni ontuvuutta.